— Olemme kuitenkin ja sinä käyttäydyt kuin karhu. Nyt menemme sisään. Anna käsivartesi.
Olli totteli nolona, otsa rypyssä ja silmät tuimina. Katkeruus punoutui yhä lujemmaksi hänen sydämelleen ja uusia, ennen tuntemattomia vaaroja nousi ajatuksiin. Hän epäili jokaista Saiman sanaa ja katsetta. Kuin unessa hän kuuli äänien sorinaa ympärillään.
He tulivat aikaiseen illalla kotiin.
— Huomenna lähdemme kotiin, sanoi Olli.
— Ja tulemme seuraavana päivänä takaisin, silloin on täällä suuret arpajaiset ja minun pitää tanssia.
— Aallon kanssa! kirkaisi Olli, tarttui lujasti Saiman käsiin ja katsoi pitkään epäillen silmiin.
— Sinä olet sietämätön, äännähti Saima vääntäen käsiään irti, — yksin, ymmärrätkö? Laske irti käteni, puristat ranteeni poikki! Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. — Olli, kulta, sinä olet sairas, silmissäsi on sellainen outo kiilto. Päästä käteni.
— Sano, kuinka kauan tahtoisit leikkiä kanssani kuin kissa hiiren kanssa?
— Minä en ymmärrä, päästä käteni!
Olli heitti hänen kätensä ja murisi: