— Mitä on sinun narripelisi Aallon kanssa?
— Taivas, kuinka väärin voi käsittää asioita. Minähän olen tahtonut hankkia sinulle vaihtelevampaa ajanviettoa, en väsyttää omalla seurallani.
— Sinä pidät liian suurta huolta seurallasi väsyttämisestä. Yhtenä iltana olet tehnyt elämäni helvetiksi. Jos tätä jatkuisi, olisin valmis kuristamaan sinut ja itseni.
Saima seurasi Ollin raivoisia askeleita tuskallisin katsein.
— Olli, sinä et tunne ihmisiä, et ole katsellut tätä elämää. Se näyttää olevan enemmän kuin on. Se on leikkiä, ymmärrätkö, hauskaa leikkiä ja minä — hän keskeytti, katsoen Olliin, joka oli pysähtynyt tuijottaen häneen — minä tiedän, että Aalto on tyhjä ihminen. Hänen sielunsa ei ole kärpäsenkään kokoinen. Mutta hän on hauska seuraihminen.
— Näitkö hänen kasvonsa tänään parvekkeella? Sano!
— Tänään hän oli tavattoman juhlallinen.
— Sinä olet julma! huusi Olli. — Se mies on onneton eikä ajattele muuta kuin sinua. Tahtoisin kuristaa hänet!
Saima katsoi suurin silmin Olliin, jonka kasvot vääntyivät ja ääni oli käheä.
— Heitä tuo kauhea murjottaminen! Etkö sinä nyt ymmärrä, että minä tahdon leikkiä, huvitella, olla vapaa, iloinen, tehdä mitä milloinkin sattuu. Täällä olen kotonani, hengitän tuttua ilmaa. Teatterit, ihmislaumat, melu, valo, komeus on minun verissäni. Täällä kadun kivet ovat muuttuneet minulle leiviksi!