— Sehän on teidän kaupungin orjien kirous, että te teette kivistä leipää ja myytte sielunne paholaiselle. Ihmisen jaloimmat tunteet ovat leikkiä, pilkkaa!
Saiman silmissä syttyi vihreys. Hän ponnahti suoraksi.
— Älä herjaa, kaupunki olen minä ja minä tiedän, mitä olen!
Hänen pitkät sormensa puristuivat nyrkiksi.
— Olen antanut itseni sinulle, koko elämäni. Se ei ole leikkiä, kuuletko! Ja minä vaadin osani sinun elämästäsi, sinusta itsestäsi. Olenhan minä nyt kuumeena veressäsi, olen elämäsi jano ja tuska. Mutta se ei ole kylliksi. Tahdon olla ajatuksiesi, työsi määrääjä, kohtalosi. Kun syleilet minua, herää minussa pohjaton halu vangita sinun tahtosi!
Olli läheni häntä.
— Saima kulta…
— Anna olla, sanoi Saima tylysti. — Satu on lopussa, nyt alkaa tosi elämä. Tänään olen tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Minä tahdon ja vaadin, että asumme talvet kaupungissa, kesät maalla.
— Minä en milloinkaan muuta kaupunkiin. — Ääni oli entisen tyynen ja varman Ollin.
Saima kääntyi häneen ja katsoi pitkään.