— Ota takaisin ne sanat "en milloinkaan".

— En milloinkaan! — Olli löi kädellään hiljaa pöytään.

— Senkö verran sinulle merkitsen?

Saima katsoi Ollia silmästä silmään ja vapisi. — Ha, ha, ha, sinä olet sadun peikko!

Hän löi otsaansa kaapin oveen ja hoki: — ei milloinkaan, ei milloinkaan, — riipaisi auki kaapin oven ja heitti esineitä lattiaan — kas, tuossa ja tuossa, hei, nyt on satu lopussa, se ei palaa milloinkaan!

Hän repi kukat maljoista, polki ne jalkoihinsa.

— Saima kulta, rauhotu, Saima!

Olli piteli hänen käsiään ja likisti syliinsä.

— Lapsi kulta, rauhotu, kas niin, katso minuun.

— Minä vihaan sinua! kuului kiihkeä kuiskaus, mutta jännitys laukesi ja jäsenet sulivat veltoiksi Ollin lujassa syleilyssä.