Tie oli pitkä, ja äänettömään yksinäisyyteen mahtui paljon ajatuksia. Ne siirtyivät menneisiin. Oi, niin mielellään. Menneisyys oli houkuttelevan valoisa, siellä ei ollut ainoatakaan tuskallista yksinäisyyden hetkeä, ei nielevää äänettömyyden metsää; siellä oli vain valoa, ääntä, eloa ja turvallisuutta. Nytkin ihmiset kulkivat loistavien lamppujen valossa, etsivät omaa kuvaansa komeissa akkunoissa, joissa utuiseen vaatteeseen hukkui väreistä hekumoiva katse, ja mieli huumaantui ylellisyyden uhritulituksesta, uneksi mielellään oman ystävän kera saada hekumoida kaikkien noiden kalleuksien kaunistamassa kodissa, niin ja — ah!
Tässä hän kulki köyhänä ja yksinäisenä yön selässä. Ei!
Mitä se oli? Rattaan ratinaa. Tulisiko joku hakemaan? Ei, heillä on — lehmät! ja vielä kerran kädet puristuivat nyrkkiin ja jalka polki nyt kuuluvasti hiekkaa.
Ollihan se oli, ajoi hiljaa ja katseli hämärässä yössä rauhattomana tiepuoliin.
Saima piiloutui kiven viereen ja odotti, kunnes Olli oli hiukan ohitse ajanut. Sitten hän huusi:
— Eikös isäntä ottaisi rattaille, kun on näin pimeä yö?
— Saima! Muuta ei Olli saanut sanotuksi, ja Saima näki hämärissäkin hänen kasvoistaan, ettei nyt ollut hyvä leikkiä laskea, mutta kiusanhenki tarttui häneen.
— Joko saitte kaikki lehmät lypsetyksi? kysyi hän.
— Jäivät lähteissäni työhön, vastasi Olli lyhyesti.
— Kuinka sinä raaskit jättää elukat?