— Tuoko se on itse talo?
— Sehän se on.
Kumma vanha talo ja jörö puisto. Ei yhtään värikästä silmää missään. Pelkkää puuta ja heinää. Ja nuo vanhat harjuvaarit kahden puolen, korkeat ja jurot. Päälaella niillä on puita kuin sakeaa tukkaa, ei läpi näe, ei taivas vilahtele.
— Nauraako täällä kukaan? kysyi Saima pojalta.
Poika myhäili, ajatellen mitä kaikkea herrasväki kysyy, läiskäsi hevosta ohjien perillä ja ajaa hurahutti vanhan talon kuistin eteen.
Aurinko leimahti samalla paistamaan ja portailla seisoi vanha emäntä, lyhyt, leveä, ilosilmäinen, taustanaan suuri lasikuisti täynnä neilikoita, ruusuja, pelargoonia ja kukkivia liljoja.
— Vanha Viisas käski terveisiä ja lähetti minut tänne kesälaitumelle, sanoi Saima iloisille silmille.
— Tervetuloa! Te olette kaiketi Saima, sanoi emäntä.
Saima seurasi emäntää.
— Vien teidät tänne salin päähän toiseen kamariin.