Huone oli hämärä; ei mitään pehmeätä istuinta; puinen penkki, pöytä, pari tuolia ja sänky.
— Ahaa, tuolla on korkealla piirongin päällä pikkuruinen peili! huudahti Saima. Tui, tui, uletunkohan minä näkemään nenäni, kun nousen varpailleni.
Emäntä nauroi Saiman temppuja, niin että vatsa hytki.
— Nostetaan se pöydälle, ehdotti hän.
— Riemulla! intoili Saima. Minä tahdon nähdä itseni.
— Tässä se asui Vanha Viisaskin, ehkä sopii Saimankin…?
— Saanko minä sanoa äidiksi? Minulla ei ole äitiä, sanoi Saima ja kirkkaat kyyneleet herahtivat suuriin silmiin — eikä isää. Isä kuoli vuosi sitten ja jätti minut Vanhan Viisaan huostaan, — ja Saima syleili emäntää niin hartaasti, että hän heltyi.
— Voi, voi, kun olis minullakin tytär! huudahti emäntä vesissä silmin.
— Niin, teillähän on kuusi poikaa, eikä se Vanha Viisas sanonut minulle niistä mitään.
— Se on sellainen salalysti, hymyili emäntä. Täällä hän on asunut monta kesää. Olli sen nimenkin keksi.