Emännän silmät levisivät, sillä eihän Saima koskaan keittiössä käynyt.
— Mitähän tämä täällä uunissa lienee? kysyi emäntä ja veti uunista laatikon.
— Kai se on jotakin hedelmäputinkia, pannaan jäähtymään.
Emäntä nosti esiliinallaan kuuman laatikon pöydälle ja riensi sitten kahvipannun luo, joka nyt hurjasti pursusi pihisevälle hellalle.
— Täälläpä on kuumuutta ja äidillä oikein hiki päässä. Kyllä jo tarvitsisi apua.
Emäntä ei vastannut mitään, hän vaan huokasi ja istui tuolilleen pöydänpäähän valitsemaan kaunoja kauraryyneistä.
— Eikö äidinkin mielestä ole hassua, että minä olen talon emäntä ja että minun mieheni kyntää peltoa ja — —
Saima keskeytti sanansa, huomaten sanoneensa liikaa, sillä emäntä katsoi häneen avoimilla silmillään ja lyhyt, lihava vartalo vääntelihe levottomana tuolilla.
— Minä tarkotan, että äidin pitäisi saada oikea rehellinen maalaisminiä, joka osaisi auttaa ja josta kaikki pitäisivät. Sellainen, kuin se Maunun morsian, se Paavolan tyllerö.
— Ei nyt pitäisi Saiman puhua sellaista, ettei osaisi. Kun on niin paljon oppia ja järkeä, niin kyllä vaan sopisi tyytyä, sanoi emäntä tekeytyen iloiseksi.