— Eikö äitikään tahtoisi päästää Ollia täältä pois? kysyi Saima äkkiä.
— Päästää, päästää — niinkuin hän olisi minun päästettävissäni!
Vielä vai!…
— Mutta jos äiti voisi määrätä hänen tehtävänsä, kysyi Saima tarttuen emännän käsivarteen.
— Voi, voi, ei Saiman pitäisi kuvitella sellaisia! huudahti emäntä tuskastuneena ja katsoi arasti miniäänsä.
— Niin, minä olin typerä. Eihän äiti voi tahtoa Ollia lähtemään, sillä — hän keskeytti sanansa ja katsoi anoppiinsa terävästi.
— Mitä Saima tarkottaa? Emäntä oli säikähtynyt.
— Sillä häntä tarvitaan pikkupoikien turvaksi ja hoitajaksi, ja hän on luvannut maksaa talosta niin paljon, ettei kukaan muu kuin hän voisi sitä suorittaa!
Saiman kalpeilla kasvoilla oli katkeraa ivaa ja emäntä väistyi askel askeleelta taaksepäin hänen edellään.
— Mutta minä sanon, että Ollin on eläminen itselleen ja minulle, ei veljilleen eikä äidilleen eikä kotimäilleen!
Emäntä väistyi yhä ja puhui säikähtyneenä: — Voi, hyvä Jumala, enhän minä tahdo häntä pidättää, en millään muotoa. Kyllähän minä ja muut poikani tyydymme vaikka kuinka vähään, jos niikseen tulee! Ja emäntä oikaisihe pöydän päässä keittiössään ja katsoi suoraan miniänsä leimuaviin silmiin.