— Tahtooko äiti taivuttaa Ollia lähtemään täältä?
Syntyi jännittävä äänettömyys. He katsoivat toisiaan silmästä silmään, ja emäntä painoi katseensa maahan eikä vastannut.
Saima odotti, seurasi anoppinsa joka liikettä kuin vaaniva kissa. Vanha vaimo tunsi sen katseen, ja tuska nousi kuristamaan, mutta vaikka hänet olisi kappaleiksi hakattu, ei hän olisi tahtonut vastata. Hän seisoi vavisten ja hypisteli kauranjyviä seulassa pöydällä.
— Ha, ha, ha — — Saima nauroi ja itki, mutta nauru voitti ja emännän suuret silmät levisivät kahta suuremmiksi ja hämmästyneenä hän putosi tuolilleen, nojasi päänsä pöytään ja — itki, itki vanhan ihmisen katkeria kyyneleitä, jotka polttavat sydäntä kuin väännettäisiin siellä hehkuvaa rautaa.
Saima riensi nauraen ulos keittiöstä, pirtistä, juoksi pihan poikki paeten omaa itseään ja pysähtyi lehmusten alle nurmelle.
Syyskesän aurinko paistoi viileästi ja hieno tuulenhenki puhalteli.
Saima tyyntyi ja kuunteli:
Heilani vietän Viipuriin
ja lähden Amerikkaan —
tai heitän hänet hiivattiin
ja nainkin aika rikkaan!
Aapo lauloi kyntäessään. Saima katsoi eteensä ja hymyili. Tuo laulu heitti hänen tajuntaansa kuuman kesäpäivän, jolloin hän oli kulkenut kuin lumottu prinsessa elämän paratiisissa. Se muisto oli pistävän kuuma leimaus, jonka sammutti äkäinen vanhan Matin huuto:
— Älä, Aapo, hoilaa!
Olli kynti sarkaa lähinnä puutarhan aitaa ja pysäytti nyt hevosensa Matin kohdalle, sillä Matti oli myös heittänyt ojamelansa, jolla pientareita tyrkki, ja istunut tupakoimaan.