Hevoset hirnahtivat äänen kuultuaan. Olli heitti ohjat niiden lanteille ja istahti itse Matin vieren.
— Miksei hoilata saisi? kysyi Olli leikillä.
— Niin, jos käsketään. Mutta muutenhan minä vaan meinaan, että täällä on eletty nyttemmin noin nirkun narkun, murjotellen ja mökötellen, sanoi Matti silmät sirrillään, ja piippu tärisi hampaissa.
Olli vilkaisi häneen ja käänsi sitten katseensa pois jääden mietteisiinsä.
Matti silmäili häntä yhä ja puhui: — Muistuu mieleeni vaan teidän vaarivainaanne. Olinhan vain sellainen pojanpakana ja pientareita tyrkin, kun mies ja sellainen miesten mies tätä samaa peltoa kynti. Sillä oli hartiat, no, ei sen paremmat kuin teillä nyt, ehkä vähä rouvimmat, ja vahva niska ja sellaiset paukamat käsivarsissa ja pohkeissa ja missä vaan niitä tarvittiin, että vie sun — —! Se oli aika jarri, heitteli suuria kiviä kuin höyheniä ja niin sitä tehtiin näitä peltoja. Sen ajan sahrat — — no, mitä niistä vanhoista! Nyt kynnetään uusilla auroilla, mutta vanhoja, muokattuja peltoja ja siinä on uusien voima. Ja siinä tuo taitaa olla uusien miestenkin voiman ponsi, että astuvat vanhoja polkuja nuorilla voimilla.
— Taitaa olla, sanoi Olli nostamatta päätään.
— Ja synti on päästää uusia herrastapoja — —
Olli käännähti äkkiä.
— ja pysytellä erillään.
— Olenko jättänyt jotakin tekemättä? kysyi Olli tiukasti.