— Ei, ei, sehän se on, että teette kuin kiukustunut ja olette kuin ukkospilvi, sanoi äijä ja nykäisi melan käteensä.
— Mitä te sitten valitatte?
— Sitä vaan, että se entinen avonainen elämä on muuttunut ahtaaksi.
— Kuka sen olisi muuttanut? kysyi Olli jurosti, nousi ojan reunalta ja astui auran taakse.
— Kuka — ota hämärää hännästä kiinni, tyhjän kouraasi saat!
Olli nykäisi ohjista, tarttui auran sarviin ja ohjasi kevyesti viiltävää terää, ja nurmi kääntyi, ja tuoksuva maa nosti tumman povensa ilman huuhdeltavaksi.
Saima katseli häntä lehmuksen alta ja ivallinen hymy tuikahti suupieleen: — Astuu kuin mikä juhta auran perässä ja polkee liejuista multaa. Tuoko olisi ainaisesti minun Ollini työtä? Ei, tuo on orjan työtä, ja Olli on — — Jumala tietää, mitä hän on! Minä tiedän vaan, että hänen sylissään olen turvassa. Hän kantaisi minut tulenkin läpi ja vuorien ylitse ja soutaisi myrskyn raivotessa rannan suojaan, ja luulen, että hän erämaassakin löytäisi minulle raitista vettä — niin, ellen minä vaan tahtoisi häntä seuraamaan minun polkuani kosteikkoon. Huu, täällä polttaa maa jalkojani ja sisuni kiehuu! Kunhan olisi mihin purkaa teljetty vimma!
— Heikki, heitä pois se leikki, ota kirves ja veitti! huusi Tuomo vanhan rakennuksen portailla ja harppoi alas. Jälessä kiiti pihaan tulipunaisena Heikki, ja Väinö kintereillä. Nyt juostiin pitkin pihaa, lehmusten ympärille, käytäviä, nurmea.
Saima seurasi vauhtia katsein, se viihdytti ja houkutti.
— Hei, pojat, otetaan kiinni Tuomo! ja samassa hän kiiti poikien kanssa pitkin pihaa, pujottelihe pensaiden välissä kuin kärppä nopeana ja notkeana iskien Tuomoon, joka huusi ja sätki.