— Jaa, sinä olet tukeva, liian tukeva, sekin minua toisinaan — — et milloinkaan hätäile, et epäile, et tahdo katsoa asioita minun silmilläni. Sinulla on oma epäjumalasi!
— Niinhän minulla on, ajattelin juuri, että kyllähän siihen vanhaan kotijumalaan kelpaa luottaa, ei se jätä minua milloinkaan ihan yksin, on aina jossakin muodossa mukanani, vaikka mitä sattuisi! sanoi Olli painavasti.
— Mitä sinä tarkotat? kysyi Saima jännittyneenä.
Olli hymähti. — Tietysti sitä, että kotijumalani antaa minulle kylliksi työtä.
— Työtä — niin, mutta mitä sinä ajattelet sillä välillä, pitkät päivät kun astut juhtana?
— Hm, mitä ankarampi työ juhdallasi on, sitä reippaammin ajattelen, suunnittelen asiani viikoiksi, vuosiksi, järjestän työt seuraaviksi päiviksi ja loppua matkaa luotan jumalaani.
— Mikä on sinun jumalasi? kysyi Saima kuin itsepäinen lapsi.
— Sinäpä kysyt, osaako tuota niin pilkulleen sanoa? Tiedän vain, että hän on tyytyväinen, kun väellä on hyvä työtuuli, kaikki käy vanhaa uraansa täydellä voimalla, ja kun näkee minun aikaiseen nousevan, koko päivän ahertavan ja eritoten taloni mailla puuhaavan hiki hatussa. Ja sitten illalla on juhla, kun voimani vaimentuvat ja sinä olet hellä.
— Maamyyrän jumala! huudahti Saima samalla kun Olli aikoi vetää hänet luokseen. Aurinko oli jo vaipunut harjun taakse ja Saiman silmät vivahtivat vihreään, kun hän pidätetyllä katkeruudella sähähti sanansa. Samassa hän kuitenkin sammutti tulen itsessään, sanoi keveällä arkiäänellä:
— Puhuimme tänään äidin kanssa Maunun asiasta.