— Vienkö pois ruuat? kysyi tyttö.
— Viekää, sanoi hän ja tunsi samassa häpeävänsä tyttöä ja epäili hänen jotakin kuulleen. Hän ei vielä uskonut Saiman totta tarkottavan ja astui päättävästi hänen luokseen hämärään makuuhuoneeseen.
Saima seisoi kuin patsas käsivarret ristissä rinnalla. Olli astui hänen luokseen ja sanoi leikillä: — Jänö kulta, älä ole pahoillasi, minun ei olisi pitänyt puhua siitä kissaunesta.
Saiman kasvoille lehahti riemu: — Sinä suostut lähtemään täältä kanssani?
— Minne?
— Kaupunkiin, maailmaan, ainaiseksi!
— Siihen minä en suostu…
Se oli sanottu. Saima ei itkenyt eikä nauranut, osotti vain kädellään ovea ja sanoi:
— Menetkö sinä vai menenkö minä?
Olli peräytyi ovelle vieläkin epäröiden ja sanoi sortuneella äänellä: — hyvää yötä!