— Ei, siinä sinä olet oikeassa, sillä minä en siedä, että pidät itsellesi tärkeämpänä kotimäkiäsi, veljiäsi ja taloasi kuin minua.
— Herran nimessä, pitääkö miehen luopua omista tehtävistään, kun hän ottaa vaimon?
— Pitää, jos ne tehtävät ovat ristiriidassa hänen vaimonsa onnen kanssa.
— Ei, Saima, työ ja velvollisuus eivät ole onnen vihollisia.
— Sinä luovut siis minusta? huusi Saima leimuavin silmin.
— En milloinkaan!
Saima nauroi ja hetken päästä itki. Olli katsoi häneen keventyneenä luullen kaikkea oikuiksi, mutta samassa Saima hyppäsi kyyryisestä asennostaan sohvan nurkasta hänen eteensä, kädet nyrkissä ja silmät vihreinä hämärässä huoneessa.
— Etkö sinä pelkää, että minä luovun sinusta? ja hän juoksi makuuhuoneeseen sulkien oven mennessään.
Elämä pirtissä oli jo vaiennut ja väki mennyt levolle. Kaupungista tullut palvelija tuli arastellen huoneeseen ja kysyi, syödäänkö illallista.
Olli katsoi häneen kuin unessakävijä.