Olli antoi käsiensä hitaasti vaipua ja istui alakuloisena sohvalle.
— Näin viime yönä unta sinusta, sanoi hän hetken kuluttua katsomatta
Saimaan, joka nyyhki masentuneena hänen vieressään.
— Sinä syleilit minua kuin äsken, ja minä katsoin sinua silmiin. Silmät olivat ensin sinun ja muuttuivat sitten — kissansilmiksi ja kynnet kouraisivat sydäntäni.
— Olli!
Saima seisoi kuin kostotar kohotetuin nyrkein Ollin edessä.
— Olli, nyt sinä olet sanonut jotakin, joka antaa minulle voimaa sanoa, mitä minun sisälläni asuu. Minä olen kissa ja minä kynsineni kiskon täältä itseni irti. Minä en voi jäädä tänne, olen tuttavilleni kirjottanut kaupunkiin, että muutamme sinne talveksi ja olemme täällä vain kesät. Se on ollut minun suunnitelmani ja sen piti toteutua. Jos tahdot olla mieheni, seuraat minua, ellet tahdo — — no niin, minä tiedän tieni. Ja vielä yksi asia. Sinulla on jumalasi, minulla myös. Minussa asuu salaperäinen voima, jota en voi käskeä, en sinunkaan vuoksesi, se voima on minua vahvempi, se vaanii yhä ja tahtomattani seuraan sitä aina kun aika tulee. Tästä hetkestä alkaen saat valita, tahdotko olla mieheni vai etkö tahdo!
Olli tuijotti häneen.
— Kuule, Saima, ethän voi otaksua, että minä ymmärtäisin tällaista päähänpistoa! Luuletko sinä tosiaan tällä purkavasi kaikki?
— Enhän minä tahdokkaan purkaa, sinä itse olet syypää. Sinä pidät nautojasi ja maitasi kalliimpana kuin minua!
— Kyllähän sinun pitäisi ymmärtää, että se mitä nyt sanot, on väärin, ei voi verrata kahta sellaista asiaa.