— Emmekä ole ennen sattuneet tapaamaan! —
— Olen minä nähnyt, vaan en arvannut tulla lähemmäksi. — Akun katse sattui Liinaan samalla kun tämä kiinnitti häneen suuret, salaperäiset, hymyilevät silmänsä ja he punastuivat kumpikin.
— Mitä sinä pelkäsit? kysyi Anni.
— Te olette niin muuttuneet. —
— Niinhän sinustakin on tullut mies ja — — — Anni keskeytti lauseensa, sillä Aku ei näyttänyt kuuntelevan hänen sanojansa, katseli vaan Liinaa, joka käytävän ahtauden vuoksi astui heidän edellään.
Lapsuuden toverin näkeminen palautti Annin, niinkuin hänen ystävänsäkin, mieleen ne muistot, jotka selvinä kuvina sinne olivat painuneet; mutta Anni ei tiennyt, että Akun ja Liinan sydämissä asui rikkaampia ja rakkaampia kuvia, joihin ei hänellä mitään osaa ollut.
— Muistatkos niitä kansakoulun aikoja? — jatkoi Anni, — kun me asuimme Armonkalliolla ja olimme talosilla, me kolme aina yhdessä. Sinä, Aku, olit herra, muka, kävelit tikku hampaissa ja kädet housuntaskuissa. Liina oli rouva, muistatkos sinä, kun pitelit lepänoksaa pääsi päällä suojana, se oli muka päivänvarjo, ja puhuit jotakin sekamelskaa, ruotsia, näes. Ja minä, tietysti minä olin piika. — Anni nauroi herttaisesti.
— Se talosilla olo sai surkean lopun, — sanoi Aku muuttuen äkkiä synkän näköiseksi.
— Niin, sinähän löit kuoliaaksi Helmiskän porsaan, kun se tuli meidän koppiamme tonkimaan, eikä se muija antanut meille pahaakaan rauhaa sen jälkeen. Äitisikin muutti sitten pois. —
— Älä puhu, — kuiskasi Liina Annin korvaan, mutta Aku kuuli sen ja katsoen Liinaan hän sanoi: