— Ne ajat ovat elävänä kuvana minun mielessäni; varsinkin se junalta tulo. —
— Mikä se sitten oli? Siitä en minä tiedäkään, — sanoi Anni vilkasten Liinaan; mutta hän oli kuin suljettu kirja, katsoi vaan eteensä käytävälle.
Anni ei jatkanut keskustelua, sillä vaistomaisesti hän aavisti Akun mielialan. Akun isä oli ollut rajuluontoinen ja juovuspäissään tappanut miehen. Anni muisti vielä, miten katupojat huutelivat Akulle: — murhaajan poika! —
Seuraavina iltoina, kun nuoret tapasivat toisensa, olivat entisyyden ikävät muistot haihtuneet. He elivät nykyisyydessä syttyen uusiin, voimakkaisiin tunteisiin, jotka kohtalon voimalla määräsivät heidän vastaisen elämänsä juoksun.
Anni muuttui vähitellen iloisesta umpimieliseksi. Toisinaan hän tokaisi jonkun purevan sanan, jotta Liina hätkähtäen katsoi Akuun, jonka tulinen silmäys ajoi punan hänen poskillensa. Liina tunsi aina sen katseen suojassa suurta turvallisuutta ja samalla salaista yhteyttä lapsuuden toveriin.
Eräänä sunnuntaiaamuna koputettiin Liinan ovelle ja Aku astui sisään hymyillen hämillänsä.
— Etkö lähtisi kävelemään, Liina? —
— Onko Annikin tullut? — kysyi Liina ollen ikäänkuin Anniin kiinni kasvanut sen jälkeen kun Paavo hänet jätti. Akun kanssa kahdenkesken olo tuntui hänestä luonnottomalta; mutta Aku oli päättänyt olla rohkea.
— Ei ole, mennään kahden vaan, — sanoi hän varmasti. Se vaikutti. Liina sitoi huivin päähänsä, otti nisuleipää evääksi ja kahden he lähtivät sunnuntaikävelylle.
— Minne menemme? — kysyi Liina.