— Kauas. —
— Kuinka kauas? —
— Metsään. —
— Mennäänpä sinne mökille! — huudahti Liina äkillisen mieliteon valtaamana.
— Sinne minäkin tarkoitin. Olisin vaan tahtonut viedä sinut lähemmäksi, kunnes olisit arvannut. —
— Vieläkö se mummo mahtaa elää? —
— Hän olisi jo hyvin vanha. —
— Muistatko sinä niitä aikoja? — kysyi Liina uneksiva ilme kasvoillaan.
— Muistan kyllä. Kaikki minä muistan, varsinkin päivän, jolloin mökkiin muutettiin. Samana päivänä vietiin isäni raudoissaan asemalle. Hän laahusti raskaasti jalkojaan ja kahleet kalisivat ja Helmiskä huusi ilkeästi: — Seppä on takonut itselleen kovat ketjut. — Sinä sanoit Helmiskälle: — Eipäs, pahat ihmiset ne panivat Akun isän jalkoihin. — Minä tartuin sinun käteesi ja yhdessä me marssimme sitten Armonkalliolle. Kun pojat taas huutelivat: — murhaajan Aku! — otin minä nyrkin kokoisen kiven ja aijoin heittää irvistelijöihin; mutta sinä tartuit käsivarteeni ja vaarallinen kivi putosi sivullemme. Tämän sinä kyllä muistat! — puhui Aku hellästi silmäillen lapsuuden ystävää, kiitollisena siitä, että sai täyttä sydäntään tyhjentää silmin nähneelle ja sydämin tunteneelle toverilleen.
— Muistan kyllä, ja senkin, kun yhdessä äitisi kanssa juoksimme tätä polkua ja keräsimme käpyjä minun helmaani lehmiksi uuteen taloomme. Sinne ei pitänyt Annin päästä, sillä hänkin oli sanonut — muistatko? — Aku nyökäytti päätään ja Liina puhui iloisesti, vastoin tavallisuuttaan vapautuneena kainoudestaan ja harvasanaisuudestaan.