Aurinko välkehti lehtopolulla taittaen säteensä korkeitten honkien kellertäviin kylkiin. Metsän hiljainen humina säesti lapsuudenystävien muistoja, jotka unesta heränneinä kuiskivat kiviltä ja mäiltä.

— Katsos, tuon kivenkin minä muistan, — sanoi Liina. — Tässä me auringon paahteessa nukuimme odottaessamme äitiäni, joka ei koskaan tullut. —

— Muistanhan minä. Sinä nukuit itkien minun syliini. —

— Et sinä aavistanut, kuinka minä silloin kaipasin omaa äitiä. Minä häpesin, niin, se oli kauhea häpeä, ettei minulla ollut äitiä niinkuin toisilla lapsilla. Olisinhan minä isänkin mielelläni pitänyt, niinkuin Annilla oli, ja sitten olisin kovin juhlallisesti tahtonut sanoa: — äiti on kuollut. — Sinua minä usein kadehdin. Kun äitisi toi rievää ja antoi sinulle, olin oikein vihainen äidillesi. Kyllä hän aina antoi minullekin, mutta minä olisin tahtonut saada omalta äidiltäni. —

He olivat saapuneet varsinaiseen metsään, jossa lehtevät koivut ja lepottavat haavat huokasivat syvään, ikäänkuin Liinan kertomus olisi herättänyt niissä myötätuntoa. Nuoret kääntyivät katsomaan astumaansa tietä kaupungin puiston korkeitten honkien suojassa.

— Muistatko vielä, kuinka me täällä polulla rukoilimme, että Jumala lähettäisi äitini tänne Lepolan mummon mökille. Olihan mummo vakuuttanut, että Jumala kuulee. Tässähän me odotimme. —

— Tiedätkö, mitä minä rukoilin? Mahdottomuuksia. Minä rukoilin isäni vapaaksi pääsemistä ja sen teon olemattomaksi julistamista. Sitten odotin monet ajat isää kotiin, vaan kun ei häntä kuulunut, rupesin minä pelkäämään. Se jokin, se pahansuopa voima, joka oli isänikin vienyt, se vaani minua joka kiven ja kannon takana, puun juurilla ja pimeässä viidakossa. Tuskin uskalsin päivällä olla yksinäni. Toisinaan se ahdisti minua unissakin ja minä painiskelin sen kanssa ja huusin raivoisasti, kunnes heräsin omaan huutooni. Vielä nytkin tulee joskus tuo uni minua vaivaamaan. —

— Katsos, tuollahan mökki onkin! Voi, kuinka se on pieni ja matala.
Oliko se silloinkin noin pieni? Ei, Aku, olihan se paljon suurempi.
Nuo rikkinäiset ruudut ja rääsyt akkunassa sen noin rumaksi tekevät.
Mennään sisään. —

— Ei tänne pääse. Ovi on lukossa, — sanoi Aku ovea ryskyttäen.

— Katsotaan akkunasta. Minä tahtoisin nähdä pesän ja pöydän ja hyllyn ja sängyn, missä mummon kanssa nukuin. Tehän makasitte lattialla. Kuule, nosta minua hiukan, hiukan vaan! —