Kurjan, matalan mökin nähdessään unohtivat lapsuudenystävät koko maailman. Tämän yhteisen kodin seinuksella he olivat sisaruksia. Täällä he olivat isättömänä ja äidittömänä löytäneet turvan, piiloutuneet maailmaan pilkalta ja häpeältä, joka jo aikaisella iällä oli heihin ilkeät nuolensa ampunut ja opettanut kiihkeästi kaipaamaan sitä, mikä kaikille lapsille on siunatun, onnellisen elämän ehto, kodin rauhaa ja rakkautta. Vieläkin täytti sama kaipuu heidän sydämensä ja he vapisivat kiitollisuudesta seistessään tämän kurjan asumuksen luona, joka kerran oli heille edes hiukan kodintunnetta suonut ja vieläkin seisoi heidän pyhien lapsuusmuistojensa todistajana.
— Ei siellä ole muuria eikä sänkyä eikä pöytää eikä lattiaakaan! — huudahti Liina masentuneena. — Se on tyhjä, ihan tyhjä! Miksi he ovatkin sen paljaaksi raastaneet? Miksi emme tulleet tänne ennemmin? — Liina peitti kasvonsa ja itki hiljaa, niinkuin itkee vanhan ystävän kuolemaa.
Aku silitteli hänen päätään eikä hennonnut puhua. Siinä he aurinkoisella seinustalla seisoivat, kuten ennen lapsina talosilla ollessaan. Se hetki sitoi heidät muistojen kaihoisella rauhalla.
— Tässä on niin hyvä olla, — sanoi Aku, yhä pidellen Liinaa kädestä.
— On. —
Mutta todellisuus nousi varmasti kuin usva kosteasta maasta heidän rauhoitettuihin sydämiinsä; ja usvan haihtumista seurasi paahteinen keskipäivän aurinko. Se poltti hehkuvana tulena Akun tulisessa katseessa ja tunkeutui huumaavana lämpönä Liinan sydämeen.
Liina veti hiljaa kätensä pois Akun kädestä ja astui metsäpolulle, josta olivat tulleet.
— Joko mennään, — sanoi Aku seuraten varjona Liinan liikkeitä.
— Mennään; tämä on pyhä paikka. — Hän olisi tahtonut juosta ja huutaa apua, niin vaaralliselta ja lumoavalta täällä olo tuntui.
— Älä pelkää, — kuiskasi Aku. — Minä tiedän, mitä ajattelet, vaan sinä olet minulle pyhempi kuin sisar. — Raivoisa tuskan puuska puristi nyyhkytykset miehen rinnasta. — Minä tunnen nyt jo, ensi kertaa kahden ollessamme, kuinka kalliisti saan ostaa nämä tunnit! —