— Ei suinkaan siinä parantumisenkaan toivoa ole. Se mies kanssa on koettanut omasta ja muittenkin puolesta ja huonosti vaan kävi. Putosiko se siellä Helsingissä, vai mistä se verta alkoi sylkeä? — kysyi Pärmäskä.
— Putosi telineiltä. Ensin ei mitään tuntenut, eikä hoksannut tapaturma-apua aikanaan vaatia, tuli kotiin sieltä ja oli hiljainen, ei ollenkaan kuin ennen. Minun kävi kovin sääli ja kysyin usein, mikä häntä vaivasi. Hän jaksoi kuitenkin kolme ensimäistä vuotta maalailla; vasta tänä vuonna tuli turva sänkyyn. —
— Se on ollut riuska mies, sanonut suoraan herroille asiat ja kyllähän sen ymmärtää mikä siitä seuraa. Milläs köyhä oikeutta hankkii? — puhui Pärmäskä ojentaen pestyt vaatteet Liinalle.
Akat kahlasivat likomärkinä pihan poikki ja Liina kiipesi vinttiin vaatteitaan kuivuulle hajoittamaan. Jokainen askel oli kuin piiskanlyönti hänen heikolle selälleen. Alas tullessa pilkoitti valo hänen huoneensa ovenraosta. Se oli suuri helpotus pimeässä jännitetylle katseelle; mutta Liina huokasi: — palaa suotta lasten maatessa! —
Ovea avatessa sattui hänen katseensa Paavon luiseen leukaan ja nenään. — Kuinka teräväksi nenä olikin muuttunut ja harmaaksi, silmät vaipuivat kuoppiinsa ja siristivät oudosti luomiensa alta. —
— Paavo, — huudahti Liina säikähtyneenä.
— Liina, — kuiskasi sairas hapuillen kädellään peitteen päällä. Liina pani korvansa sairaan huulien eteen, pujotti kylmästä kangistuneen kätensä sairaan luiseen kouraan ja kuunteli heikkoa ääntä.
— Jäät leskeksi; älä jätä lapsia — — lapsia. — Ääni hävisi korinaan ja silmät avautuivat. — Lupaa, älä jätä! — sanoi hän nyt ääneensä.
Liina yritti irroittaa kättään, mutta sairaan sormet puristuivat lujasti kuin rautakoura hänen ranteensa ympärille. Vielä sanoi kuoleva selvästi: — Aino, Aino, palellut tyttöseni! — Sitten purskui verta suusta ja sieramista tukehuttaen kauan kärsineen. Liina auttoi kuolevaa mukavaan asentoon vasemmalla kädellään ja sulki hänen silmänsä yritettyään irroittaa käsivarttaan. Mutta joka kerta kun hän nykäisi rannettaan nytkähti kuolleen koko ruumis. Liinaa alkoi kammottaa ja hätäisenä hän yritti irroittaa noita kangistuvia sormia ranteestaan, lukien samalla rukouksia muististaan, tajuamatta omia sanojaan.
— Äiti, minä joitin! — huusi Aino itkuisella äänellä ja herätti Erkin. Molemmat lapset yltyivät ja Liina taisteli päästäkseen irti kuolleen kammottavasta kättelystä.