— Lapset, odottakaa, — puhui hän hätäisesti ja taivutteli yksitellen sormet irti ranteestaan. Vapaaksi päästyään juoksi hän suoraa päätä naapurinsa suutarin ovelle huutaen:
— Tulkaa, Paavo on kuollut! — Sitten hän otti lapset pois sängystä ja vei heidät suutarille. Hetken kuluttua oli suutarin vaimo kerännyt koko huonekunnan ruumista korjaamaan. Hänen virttä veisatessaan puettiin Paavo puhtaisiin ja nostettiin kovalle vuoteelleen laudoille. Näitten puuhien ohessa alkoi Liinaa värisyttää. Hänen hampaansa kalisivat, sillä pyykkituvassa kastuneet vaatteet kylmäsivät syömätöntä ruumista ja kammottava jännitys oli tyhjentänyt loputkin voimat. Uskovainen, hyvä suutarineukko lähetti hänet huoneeseensa maata. Liina otti Paavon makuuvaatteet ja riensi levolle. Kamalalta tuntui kääriytyä samoihin peitteisiin, joissa vielä oli jälkiä hyytyneestä verestä, mutta väsymys kahlehti vastenmielisyyden ja jäsenet hervahtivat lepoon.
— Mikä kolina se oli? Oliko hän pudonnut sängystään? Ei, hän seisoi sängyn vieressä vääntäen rannettaan irti Paavon kourasta. Voi, kuinka sitä pakottaa, pakottaa niin että päätä huimaa ja sydän kirvelee ja nuo silmät… Paavo, mitä sinä tahdot? — Älä jätä lapsia! — Paavo älä purista noin, päästä irti; minun ranteeni katkeaa, laske irti, minä rukoilen, laske! — — — Missä hän on? Suutarilla lämpöisessä. —
Uni hiipii uudestaan rauhaisena ja hyvänä virvoitellen väsynyttä. Mutta päivä on armoton. Se ajaa uusiin huoliin ja vaivoihin, vaatien vierimään virran mukana, pyörittämään kovanonnen ratasta, elämän aaltoillessa rikkaana ja vapaana hänen ohitsensa.
Mitä hän nyt tekisi? Hänellä ei ollut varaa haudata miestään. Lainaa ei saisi, sillä tavarat oli myöty ja syöty. Vaivaishoidolta saa, sanottiin, pitää vaan ilmoittaa ja pyytää itse. Kyllä sieltä annetaan ja miksi ei annettaisi? Olihan se heidän oma kassansa, johon kukin oli maksanut monta vuotta. Omaansa sieltä kukin pyysi.
Liina oli kuin kone, joka väännettäessä panee rattaansa liikkeelle.
Odottihan Paavo laudallaan hautausta, vaivaishoidon hautausta.
Kaupungintalon raskas ovi narahti Liinan pelokkaana sitä avatessa.
— Rappusia ylös ja oikealle, — oli hänelle sanottu, — tuonne varmaankin, mistä kuuluu ääniä. —
— Sinä olet sellainen maailman mätä-pilkku koko ihminen, ja ellet tapojasi paranna viedään sinut pakkotyöhön, — huusi joku mies julmasti kiroten jatkoksi. Liinan piti sukkelasti vetää kätensä pois ovenrivasta ja juosta alas rappusia. — Ylöskö uudestaan? Ei tällä kertaa, ennen kadulla kerjään; minä kerjään, ehkä joku hyvä ihminen auttaa minua. — Taas ovi narahti Liinan astuessa kadulle ihmisvilinään harhailemaan heikkona ja viluisena ohuissa vaatteissa. Hän aikoi ojentaa kätensä vastaan tulevia, hienoja rouvia kohti ja pyytää almua, vaan ääni ei totellut. Kylminä vaelsivat ihmiset hänen ohitsensa, sivumennen ihaillen hänen kärsimysten kaunistamia silmiään.
— Ruveta puhuttelemaan outoa naista kadulla! Kuka tietää, mikä hulttio hän on, ja harvoin kukaan muuten kurjuuteen joutuu. —