Liina istui pieniruutuisen akkunan edessä pujotellen lankoja niisiin ja kaiteisiin, kasvavan tytön kera. Työ oli pian loppuun suoritettu. Kalvava pelko tämänkin niukan ansiolähteen kuivumisesta oli hänen seuralaisensa odotustuntien hitaasti madellessa päivällisaikaan ja iltaan. Häntä oli alkanut pistää rinnasta viime aikoina ja lyhyt, kuiva yskä hävisi kuulumattomiin koneitten kohinaan, saaden yhä uutta yllykettä tehtaan pölystä ja toivottomasta mielialasta. - Jos vielä joutuisi sairashuoneeseen ja lapset — — —! — Hän hytkähti; joku seisoi vieressä.
— Te olette kalpea kuin ruumis, — sanoi ystävällinen työnjohtaja.
Liina ei vastannut.
— Teillä on paha, kuiva yskä, menkää lääkärille! —
Hieno puna elostutti säikähtäneen poskia; hän oli odottanut työnjohtajan sanovan: — Menkää pois, teitä ei ensi viikosta alkaen tarvita! —
Liina meni lääkärille; tehdashan sen maksoi.
— Kävelkää raittiissa ilmassa, syökää voimakasta ruokaa. Pian on kevät käsissä, ei tämä ole vaarallista, jos hoidatte itseänne, — sanoi tohtori.
— Hoitaisin itseäni! — myhähti Liina katkerasti itsekseen; — kuka sitten hoitaisi lapsiani, ja mistä minä sen voimakkaan ruuan ottaisin, kun täytyy määräseltä syödä kovaa leipää, että lapsille edes maitoon riittäisi, — ajatteli Liina kotiin astuessaan. Tuuli huuhteli värisevää vartaloa, mieltä karvasteli ja itku tuppasi tulemaan; mutta hän nieli kyyneleensä, karkoitti mielestään kurjuuden ja suunnitteli miten saisi riittämään tulot viikon menoihin. Sunnuntaisin hän aina oli istunut kotona. Eihän hänellä ollut kunnollisia vaatteita näyttäytyäkseen muitten joukossa. Nyt hän ymmärsi tehneensä väärin, puri pään viimeiseltäkin turhamaisuuden madolta ja meni lapsineen, rääsyineen puistoon. Raitis, keväinen ilma antoi voimia ja rohkeutta nuorelle vaimolle. Hän tunsi vähitellen vapautuvansa elämän raskaudesta, joka kaiken talvea oli kahlehtinut häntä, saanut rinnan kutistumaan ja selän köyristymään ja ilkamoiden iskenyt kyntensä uppiniskaisiin voimiin.
Näillä kävelyillään Liina näki kerran Annin hyvin puettuna, hattu päässä kuin minkäkin rouvan, seurassaan eräs herra. Liinan mielestä se mies oli pahannäköinen. Kuluneessa puvussa ja sairaan näköisenä ei hän millään muotoa tahtonut tulla huomatuksi, vaan väistyi syrjään. Akun hän myöskin tapasi, kerran puistossa istuessaan. Kyllä he ennenkin olivat sivuuttaneet toisiaan kaupungilla, mutta aina tervehdittyään jatkaneet matkaansa. Nyt tuli Aku hänen luokseen ja alkoi puhella kuin ennen, kertoen viettäneensä hurjaa elämää.
Eräänä sunnuntaina astui Aku Liinan kamariin, kainalossa suuri pussi ja käärö. Pussista ilmestyi vehnästä lasten suureksi riemuksi ja ystävyys heidän ja Akun välillä oli sidottu. Tyttöjen kaupungilla ollessa Liina nyt oli kamarinsa emäntä, hääräili kahvia punottavana kuin nuori tyttö, auringon ja takkavalkean kilvan huonetta lämmittäissä. Aku istui keijutuolissa tyytyväisenä ja tukevana uudessa herraskaisessa puvussaan. Huoneessa oli kevät ja sunnuntai.
— Toin sinullekin käärön, — sanoi Aku hämillään. — Nyt on huonot ajat. On minulla sentään hyvä palkka. —