Liina ei vastannut mitään, silitteli vaan Ainonsa päätä tuijottaen eteensä ja tuntien hurjaa halua heittäytyä Akun syliin, mutta hän oli kuin lattiaan kiinni naulattu.
— Joko sinä menet? — huudahti Liina, Akun ovea lähestyessä.
— Minä tulen ensi sunnuntaina puistoon, sinne missä viimeksi tapasimme, tiedäthän. —
Kyllähän Liina tiesi hetken ja paikan. Siinä olivat he pitkän ja pahan unen jälkeen heränneet ja kohdanneet taas toisensa.
Akun tuomassa mytyssä oli kymmenen markan seteli ja hamekangas. Liina neuloi itselleen puvun sunnuntaiksi. Kun pehmeä vaate kietoutui lämpöisenä hänen vartalolleen, hiipi mieltymys elämään ja onnenunelmat sydämeen. Vapaassa luonnossa haihtui painostava tunne, tukehutetut taipumukset heräsivät voimakkaina eloon vaatien kerrankin tunnustusta. Kovaäänisesti puhellen he kulkivat käsitysten puistossa ikäänkuin olisivat tahtoneet julki kuuluttaa sorrettua nuoruuden ja rakkauden mahtia. He olivat hetken onnelliset. Mutta äkkiä Liina muuttui umpimieliseksi.
— Mikä sinun on? — kysyi Aku.
— Älä kysy! Minun ei olisi pitänyt tulla. —
— Älä sano niin. —
— Tiedätkö Aku, kun ajattelen entisiä aikoja, jolloin olin vapaa ja onnellinen, ei ollut huolta mistään, en ollut väsynyt, enkä kylmästä värissyt, en voi uskoa nyt olevani sama ihminen, en tajua nykyistä onneamme. Kuinka voin sinun kanssasi naurain kulkea? Enhän koskaan saa kyllikseni syödä ja Aino ja Erkki jäävät kuitenkin puolelle vatsalle. Minulla on lapsia, vaan ei oikeutta hankkia edes ruokaa heille ja itselleni kylliksi. Eihän riittäneet Paavonkaan ponnistukset, vaikka oli luja mies. Vaivaistalo on edessämme, jos hetkeksikään uuvun Se on minun piiskani ja painajaiseni, ennen näännyn kuin sinne menen. Siellä on hulttioita, vaivaisia, sellaisia raukkoja kuin minäkin! —
— Älä nyt, Liina! Mistä se päähäsi tuli? Etkö sitten minua minään pidä? —