— Kyllä, mutta tiedätkös, minä pelkään Paavoa aina vieläkin, varsinkin pimeinä öinä. Hän sanoi kuollessaan: — älä jätä lapsia, ja se huuto on nyt toisinaan korvissani ihan niinkuin hän sen silloin sanoi. Juuri äsken nauraessani kuulin sen selvästi. —

— No, mutta — —! —

— Kuule, onkohan sekin rikos Paavoa kohtaan, että toivon toisinaan lapsia kuolemaan? —

— Luuletko olevasi ainoa syntinen siinä asiassa? Kyllä kai ne ovat luetut köyhät ihmiset, jotka lapsensa halusta pitävät. Kyllä he kaikki toivovat, että Jumala juuri heidän lapsillaan taivaanvaltakuntaa lisäisi. —

— Voi, älä puhu noin. Pitäisinhän ne raasut, kun vaan voisin ne hyvin elättää, vaan enhän minä voi. Ja se saattaa mieleen kaikenlaista. Pelkään meidän väleistämme tulevan jotakin onnettomuutta. Ehkä en saisi ajatella sinua, voisi vielä käydä niin, että sinä joudut työttömäksi, paheksit lapsia, et tahtoisi elättää. —

— No, no, älä nyt noin. Parempihan olisi, ellei heitä… vaan kaihan nuo elättääkin jaksetaan. — Akun tukeva käsi kietoutui väsyneen vaimon vartalolle ja Liina tunsi ruumiissaan viehättävän lämmön, painautui lähemmäksi ja antoi kyynelten vapaasti valua. Ne sulattelivat rinnasta kovettunutta katkeraa palaa, joka söi kalvavana tuskana elinvoimia ja nuoruutta. Sanat putoilivat hänen huuliltaan kuin rakeet kesäiseltä taivaalta kirkastaen raskaan sään:

— Tässä me toivomme lasteni kuolemaa, orporaukkojen, joille vaivaistalon nurkka on kyllin hyvä, ihmisten ylenkatse ja kylmyys ainainen osuus. Heillä ei ole sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, kun heidät maailmalle ajetaan. Sellainenhan minäkin olen… Jaa, tämä ainainen elämisen murhe! Tahtoisin kerran syödä hyvää ruokaa kyllikseni, istua juhlapöydässä pehmeissä lämpöisissä vaatteissa ja nukkua — — nukkua, kunnes uupumus olisi paennut ruumiista. Vaan hyvä Jumala, se onni on meikäläiselle saavuttamaton! Näillä käsilläni voisin sen yksinäni ollen itselleni hankkia, vaan meitä on kolme ja minä väsyn ja tahdon heittää taakkani. Voi, äiti, äiti, sinä teit sen ja minä kauhistun muistoasi! —

— Kuule Liina, unohdetaan nämä asiat ja ajatellaan muuta. Etkö ole koskaan ajatellut meidän matkaamme mökille? —

— En ole uskaltanut. Silloin olisin kuitenkin väsynyt, eikä ole ollut aikaa sellaiseen. —

— Niin, köyhä ihminen ei saa syödäkseen, jos hän rakastaa, eikä saa rakastaa, jos tahtoo kyllikseen syödä. Jaa, se on niin vietävän surkeata tämä elämä, että väliin sappea kirveltää ja väkisinkin harppaa pullon viereen ja unohtaa enemmän kuin saisi unohtaa. Minäkin, näes, yritin upottamaan suruni ja upposin itse. Enhän ole sama kuin neljä vuotta sitten. —