— Minä olen pysynyt uskollisesti kahleissa — voi, mitä minä sanon, muutenhan olisin voinut periä äitini kohtalon. — — Neljä vuotta on tosiaankin pitkä aika. Se on opettanut minut pelkäämään. Pelkään ja epäilen kaikkea, sinuakin! — sanoi Liina masentuneena.
* * * * *
Akun ja Liinan onnenkesä oli kuiva ja poutainen. Aurinko paahtoi täydeltä terältä ihmisten kiihkeästi odotellessa sadetta. Vaan harvoin pilvenhattara taivaalle nousi maanmiehen apeata mieltä lohduttamaan. Pellot halkeilivat kuivuudesta, viljat kuivuivat ja paikoin paloivat. Kaupungissa liikemies ja työmies hääräili otsa hiessä ja kalvava huoli mielessä ansaitessaan perheelleen elämisen varaa.
Ruskeina, vallattomina tepastelivat maalaisten lapset poutaisilla tanhuilla sillä aikaa, kun kaupungissa murhanenkeli kulkutautien haahmossa kulki talosta taloon, armottomasti niittäen ihmistaimet, joita monta kymmentä joka viikko haudattiin. Liinan pikku Erkki sai myöskin valkoisen kirstun, hienot puhtoiset liinat ympärilleen ja kedon suloisia kukkia kruunukseen. Myrtinoksa kädessä saisi hän astua enkelin taluttamana Jumalan valtakuntaan kirkassilmäisenä valkosiipisenä enkelinä. Eihän Liina tätä ennen ollut ajatellut; mutta nyt, kun hänen pieni Erkkinsä oli kutsuttu, uskoi hän halusta taivaan pitojen olemassa olon. Kuinka äiti voisikaan sydänlehtensä heittää mustaan multaan, ellei toivo lapsen ikionnesta täyttäisi tyhjäksi jäänyttä sydäntä?
Kuolema oli toisen kerran tullut Liinan läheisyyteen. Ensin se löi häntä mustalla siivellään, kauhun ja elämänraskauden varjossa, Paavon kuolinvuoteella. Nyt se oli käynyt hymyilevänä, surumielisenä vieraana, vieden pikku Erkin toivottuun onneen.
Ijäisyysmietteet eivät kuitenkaan saaneet pysyvää sijaa Liinan mielessä. Hänen täytyi aina seurata todellisen elämän pyörteitä voidakseen torjua ja väistää vastukset. Eipä silmä useasti joutanut tähystämään taivaallisiin korkeuksiin, sillä virran kuumassa juoksussa piili salakareja, jokaisessa käänteessä uhkasi paadet ja keskellä suoraa juoksua kohosi terävä kivenkieleke jakaen sydänvedet kahtia, rikkoen sopusointuisen rauhallisen kulun.
Jumalamietteet ja enkelit väikkyivät Liinan ajatuksissa ainoastaan valonhetkinä. Tuskassa ja vaikeuksissa unohti hän pyytää mitään Korkeimmalta. Hän oli kerran rukoukseen uskonut ja lapsena pyytänyt Jumalaa lähettämään äitiään luoksensa. Pettymyksestään ei hän vielä aikuisenakaan selvinnyt.
Toverien yhdistysriennot eivät myöskään häneen päässeet tarttumaan. Ne olivat hämäriä hänelle kuin harmaa usva aamun koittaissa virran yllä. Siellä pohjemmalla hän valui mukana voimattomana ahdingossa.
Aku oli kerran unohtanut itsensä ja omaisensa ja juovuspäissään loukannut työnjohtajaa toveriensa ärsyttämänä. Hänet erotettiin työstä.
Liina ei suuresti jaksanut hämmästyä tätä sanomaa. Hän oli vielä kesäisen onnensa huumauksessa ja siitä oli vaikea herätä, niin sanomattoman vaikea. Hän oli juonut onnea kuin janoonsa läkähtyvä ja elänyt itsensä kylläiseksi ajattelematta huomista päivää; — tulkoon ja olkoon vaikka mikä! —