Hile astui kamariin ja heitti oven kolauksella lukkoon.
Aino, joka nyppi perunasta kuoria pudotellen niitä kissalle, pieni suu töröllään, alkoi itkeä ja hapuili ovea.
— Minne sinä nyt? —
— Äitini tytö. —
— Pysy kauniisti täällä! — ärjäsi Anni, jonka suuttumus ei vielä asettunut ja heitti tytön kädestä sängyn luo. Aino, ennestäänkin tottunut vieraan käden kovaan pitelyyn äidin työssä ollessa, ei enempää peljästynyt, leikki kissan kanssa ja kodistui vähitellen.
— Sinulla on sellaiset rääsyt päälläsi, ettei kehtaa minnekkään viedä. Pysy siivolla täällä, niin käyn ostamassa vaatteita, — sanoi Anni tavallisella jyrkällä tavallaan, aavistamatta niissä vähääkään epäystävällisyyttä piilevän. Mutta kun lapsi oli illalla puettu kauniiseen paitaan, pesty puhtaaksi ja makasi siistissä vuoteessaan, huomasi Anni ensi kerran sanojensa jyrkkyyden, hiljensi äänensä ja puhui lempeämmin. Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki: Itä meilän olet taivaitta, pyhitty olkoon nimet. —
— Sano: pyhitetty olkoon sinun nimesi, — varotti Anni.
— Minunko nimeni? —
— Vaikka sinunkin. Lue nyt lyhyt siunaus ja nuku. —
— Lyhyt tiunas ja nutu, — sopersi lapsi Annin nauraessa.