— Älä toru, kun lelun sait. Lasia se raukka voi olla niinkuin äitinsäkin. Kas tota, älä nyt töllötä! Olethan sinä äiti ja minä isä. Huomenna on jo kaikki laillisessa kunnossa, hi, hi! — nauroi Hile kaupungille lähteissään.
Annia, Hileen vaimoa, tämä miehen käytös ihmetytti kovin, sillä ei tämä nyt ollut hänen tapaistaan.
Nukkuvan lapsen suloiset kasvot viehättivät Annin muistelemaan entisiä asioita. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti Liinan luota raivoissaan ja häpeissään, onnettomana ja kostonhimoisena. Aika ja Liinan onnettomuus olivat lauhduttaneet hänen vihansa, vaikka hyljätty rakkaus vieläkin kirveli hänen sydäntänsä. — Miksi Aku takertuikin Liinaan? Tuohon uhrilampaaseen, jonka onnettomuus veti kaikki mukaansa! Jos hän, Anni, olisi Akun saanut! —
Pikku Ainon makuuhuone oli pieni, siisti keittiö ja sen takana oli kamari, jossa Anni ja Hile nukkuivat. Hile viipyi kauan ulkona ja Annilla oli hyvää aikaa tottua siihen, että Liinan lapsi oli nyt hänen kasvattinsa. Miksi Hile oli nyt niin auliisti myöntynyt hänen, puoleksi leikillä tekemäänsä ehdotukseen ottaa vieras lapsi hoitoonsa, sitä hän ei käsittänyt. Hile, joka oli tyly, itsekäs, eikä kammonnut pahimpiakaan koukkuja asioissaan, oli nyt kiltisti tuonut tyttösen kotiinsa.
— Nyt on kaikki järjestetty, — sanoi Hile seuraavana päivänä. —
Tänään saat viedä tytön lääkärille tarkastettavaksi. —
— Että onko se lasivauva, vai mitä meinaat? —
— Vaikka vaan senkin vuoksi, taikka oikeastaan henkivakuutuksen vuoksi. —
— Joko sinä sen mamsellin myötäjäisiäkin ajattelet. Kovinpa oletkin isällinen, — nauroi Anni herttaisesti.
— Et tarvitse puhua äidin sairaudesta ja heikkoudesta, se kallistaisi maksuja, — selitti Hile vilkaisten sivulta vaimoaan ja sitten tähystäen kissan kanssa leikkivää tyttöä kylmällä, häijyllä katseella. Anni sattui huomaamaan sen ja hätkähtäen hän huudahti:
— Sanon sinulle heti: lapsi on minun turvissani. Älä yritä mitään koukkuja. Jätä ne kerrankin! —