— Kas, niin, älkää suotta estelkö. Tämä herra on asioitsija Hile ja hänen rouvansa tahtoisi kovin mielellään teidän tyttärenne. — Liina veti sängyn vieressä seisovaa Ainoa luokseen syleilläkseen häntä ja suojatakseen, mutta hänen kätensä vaipuivat ja lapsi lujui takaisin lattialle.
— Minä en voi suostua, mutta te viette hänet kuitenkin. Viekää ja hoitakaa paremmin. Minä en jak-sa, — ja Liina vaipui tajuttomana vuoteelleen.
Miehet katsoivat neuvottomina toisiinsa. Mutta kun Liina jälleen henkäsi, tarttui Hile Ainon käteen ja vei hänet pois.
Esimies jätti Liinalle rahaa ja lähti hänkin.
Liina tajusi nyt ensi kerran mitä Paavo oli tarkoittanut sanoillaan: — älä jätä lapsia! — Hän oli jättänyt lapset antaessaan elämänsä toiselle. — Oi, hyvä Jumala, rankaise minua, mutta säästä lastani! —
Pikku Ainon uusi koti ei ollutkaan kaukana. Punaposkisena hän sipsutteli vieraan herran taluttamana hyvän rouvan luo, joka pihalla oli häntä joskus puhutellut ja antanut pullaa. Rouva avasi hänelle oven ja otti syliinsä, ja kissakin oli siellä. Vasta illalla maata pannessa tuli äitiä ikävä.
— Minä menen totiin, äitini vieleen, — nyyhki hän, uinahtaen kesken surujaan rouvan seisoessa vuoteen vieressä.
— Äitinsä ilkielävänä. Liina, ihan kuin Liina. Näin maailmassa toisinaan käy; ei rakkaus aina elätä. No, Hile, mikä jalouden puuska sinun sisälläsi nyt myllertää? Toithan lapsen minulle kuin hyvä paimen karitsan. —
— Itsehän tahdoit. —
— Niinkö sinä minun tahdoistani välittäisit, ellei oma sisusi myöten anna. —