— Ja nyt pannaan maata, — sanoi toinen haukotellen.
Liina makasi seuraavan päivän, eikä ollut sittenkään ylös yrittämistä. Tytöt hoitelivat häntä ja Ainoa; mutta sairautta kesti yhä vaan ja lopuksi täytyi turvautua vaivaisapuun.
* * * * *
Eräänä päivänä tuli kaksi herrasmiestä Liinan luo. Toinen, jyrkän näköinen, katseli vilkkuvin silmin huonetta ja Liinaa, kysyi tahtoisiko Liina antaa lapsensa kasvatiksi. Liina tuijotti häneen suurilla silmillään pitkään. — Missä hän lie nähnyt tuon miehen?
— Täytyykö minun? — kysyi hän toiselta herralta, joka oli vaivaishoidon esimies.
— Ei, — sanoi tämä, — mutta pitäähän teidän suoda lapsellenne onni päästä parempien ihmisten hoitoon, sillä eihän teistä taida olla hoitajaksi. —
— Ei nyt, mutta kun paranen. —
— Kuinka sitä voitte tietää. Kun on noin huonona, niin pitäisi jo kuolemaansakin ajatella ja suoda lapsellensa onni, jota ei itse mitenkään hänelle voi toimittaa, — sanoi esimies.
Liina kävi kalmankarvaiseksi.
— Minä, minä en anna! — huudahti hän kohoutuen istumaan, mutta selästä riipasi niin, että luuhistui takaisin vuoteelleen.