Mitä kertoisin sinulle muuta. Niinhän se on: kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä en ole sitä tahtonut uskoa, enkä vieläkään usko, en! Onnettomuus painoi minut alas, kun uskalsin pääni nostaa valoisampaa tulevaisuutta kohti. Murhamiehen poika!

Olisin ehkä sentään voinut olla onnellinen ja välttää kohtaloni, ellei se aina olisi tuossa nenäni edessä härsytellyt ja mukaansa houkutellut.

Älä koskaan kerro lapsellemme hänen isästään. Anna minun hävitä pimeyteen. Se on toivoni.

Akusi."

Luettuaan Liina tuijotti kirjettä kauhusta jäykistynein katsein. Siinä nyt oli tuo julma hämähäkki, joka musersi Akun ja hänet. Liina sieppasi kirjeen arkit paidalta, rutisti ne raivoisasti ja heitti palavaan uuniin. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun jo toivotti sitä takaisin, mutta hehkuvat hiilet pitivät saaliinsa.

Aika kuluu onnettomankin, vaikka se laskeutuu raskaana taakkana uhrinsa hartioille. Liina luuhistui kasaan, muuttuen muutamassa päivässä vanhaksi vaimoksi, joka katseli maailmaa pelokkailla kuoppiin painuneilla silmillä. Äitiys, joka hänelle oli hymyilevänä heijastanut, niin kauan kuin onni vaikka epätietoisenakin vastassa häämöitti, muuttui nyt raskaaksi taakaksi ja — — häpeäksi. Voi, mitä olivat nyt Liinan mielestä entiset kärsimykset; leikkiä ja onnea oli kaikki ollut nykyisen rinnalla. Nyt ei ollut toivoa missään. Ihmiset osoittaisivat pian häntä sormellaan ja kuiskaisivat murhaavia sanoja. Eikä hän erehtynytkään. Toverit tehtaassa kyselivät milloin häitä vietettäisiin, tai ehkä hän olikin ollut vaan kesämuija. Liina oli valmistautunut tätä kuulemaan, mutta pilkkasanat tappoivat viimeisenkin elämänrohkeuden hänessä. Nyt he saivat sanoa mitä tahansa; kyllä hän oli huono. Hän meni säännöllisesti työhön, kävi syömässä, nukkui yönsä huonosti, eli kuin kone. Häpeä oli sen elämän harmaa pohja ja toivottomuus sen musta raita. — Tulkoon mitä tahansa, jospa saisi hukkua, kuolla, kadota. Se olisi helppoa ja silloin… Mutta elämä sen jälkeen? Ja Aino, lapseni! — Nämä ajatukset häiritsivät öistä unta ja silloin hän aina veti Ainon luokseen, ikäänkuin turvatakseen, vaipui horrostilaan tuntien haihtuvansa olemattomiin ja putkahti hereille. Tuo oma tyhjyys oikein nauratti ja se haihtuminen oli niin hassunkurista. Tietysti hän oli matonen, sellainen pehmeä ryömijä, jota oli poljettu. Huh! Elämä ehkä lentää hänestä näin jonnekin… Siunatkoon sentään, minä tulen varmaan hulluksi, — sanoi hän puoliääneen. Yöt ja ajatukset alkoivat nyt peloittaa.

Eräänä iltana hän harhaili kaupungilla ja pysähtyi sillalle katselemaan veden myllertäviä pyörteitä koskessa ja tehtaista heijastavien valopatsaitten väreilyä tyynessä juoksussa, tuulen huuhdellessa hänen kuumaa otsaansa. Joku pysähtyi hänen kohdalleen. Liina kääntyi äkkiä outoon herraan päin. — Saanko tulla neitiä saattamaan? — sanoi vieras, ja mustien silmien ilkeä katse puistatti Liinaa. Hän inhosi niin tuota miestä, että vapisi kiukusta ja häpeästä ja sylkäsi roistoa vasten naamaa. Outo kääntyi pois kiroillen ja Liina purskahti itkuun, kiirehti kotiinsa ja heittäytyi rappusille rennoksi ja itki, — itki hiljaa sydämen kyllyydestä; kyyneleet tulvivat lähteistänsä. — Hän ei siis sentään ollut huono, ei ilkeä, eikä inhottava kuten tuo herra. Nyt hän uskaltaisi kertoa tytöille, asuintovereilleen kaikki ja pyytää heitä jäämään luokseen. — Itkuisena hän tuoksahti huoneeseen herättäen tytöt oudolla vilkkaudellaan, nyyhkytysten lomassa puhuen:

— Hyvät tytöt, älkää jättäkö minua, älkää luulko huonoksi. Kun Aku tulee, menemme naimisiin ja… jos kuolisin tai ellei hän pian tulisi, niin ettehän jätä? Jos te halveksitte, niin muutkin ja Ainokin saisi vielä kuulla ja kärsiä! — Molemmat tytöt itkivät vuoteissansa.

— Emmehän ole aikoneetkaan muuttaa. Kaihan se Aku tulee, kun joutuu. Älä nyt noin itke. Monet saavat kärsiä paljon pahempaa. Ethän sinä ole ensimmäinen etkä viimeinenkään, jolle tällaista tapahtuu. —

— Sinun pitää jäädä kotiin lepäämään huomenna, — sanoi toinen tyttö; — olet pelkkä luu ja nahka, eihän hevonenkaan sellaisena myötäistä raatamista kestä! —