Kaksi viikkoa kului; kirjettä ei kuulunut. Toiveet alkoivat varovaisesti riisua pois juhlapukunsa, muuttua suruksi ja pettymykseksi. Ne olivat kyllä vanhoja tuttuja, mutta tällä kertaa niiden palaaminen tuotti hänelle suurempaa tuskaa kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli ollut rikas, tiesi miltä onni maistuu. Uudestaan saivat pahat aavistukset tilaa sydänsopukassa. Kun postinkuljettaja viimeinkin astui hänen kamariinsa tuoden sormenpaksuisen kirjeen, ei Liina nähnyt häntä ollenkaan, kuuli vaan äänen ja ojensi kätensä usvan läpi tavoittamaan sanomaa. Sydän paukahti rajusti lyömään ja Liina tunsi kirjeen sormissaan, näki sen puhtaan kuoren ja tointui ilosta. Olihan sekin hyvä merkki tilan parantumisesta.
H:ssä marrask. 18 p.
"Rakas Liinani!
En aikonut sinulle ollenkaan kirjoittaa, vaan antaa sinun rauhassa surra ja unhottaa; miksi tappaisin hyvän uskosi minuun? Mutta tuskassani en voi olla vaiti. Minun täytyy pyytää anteeksi ja selvittää.
En uskalla, en voi sanoa, missä olen, ennenkuin kerron mitä on tapahtunut:
Muistat kai vielä mitä kirjoitin tuosta seppärentusta, jonka tilalle minun piti päästä konepajalle. Tuo hei… no, olkoon, sinun silmiisi en päästä mustaa sanaa. Tuo mies on härnännyt minua kaikkialla. Vereni on usein kuohahtanut ja käteni on noussut häntä ruhjomaan; mutta minä hillitsin itseni aina, muistain sinua, kunnes eräänä iltana kohtalo minut saavutti.
Olin jo muuttanut pois kapakasta tätä varten vuokraamaani kamariin ja lähdin kapakasta tavaroitani noutamaan. Siellä oli sakki miehiä ja tuo lurjus mukana. He lyöttäytyivät ystäviksi ja saivat minut kanssaan ryyppäämään. Pian syttyi riita, minä tenäsin itseäni irti aikoen lähteä pois, mutta samassa miesjoukko ympäröi minut alkaen hutkia, mikä minnekin. Olin heitä vahvempi ja tunsin pian käteni vapaiksi. Tuo vanha roikale asettui kuitenkin eteeni huutaen, että olin ryöstänyt leivän häneltä. Vimmoissaan hän heilutteli rautaista pöytää, jonka varmasti olisin saanut päähäni, ellei vihani olisi kiehahtanut. Näin hänet kuin savun läpi ja löin molemmin käsin silmittömästi umpimähkään, kunnes kuulin kolahduksen, jonka jälkeen kaikki oli hiljaista.
Vereni tyyntyi ja järkeni selveni siinä tuokiossa; ymmärsin lyöneeni liiaksi. Ympärilläni huudettiin murhaa ja käteni sidottiin. Nuo roikaleet ärsyttivät vielä minua, selittäen aikoneensa antaa minulle rökityksen siitä hyvästä, että olin muka tunkeutunut heidän alalleen. Poliisin kuljettamana saavuin tänne tyrmään, kunnes asia tutkitaan. Mies vietiin sairaalaan ja kuuluu olevan huonona.
Täällä kopissa palaa mieleeni isäni raudoissa kulku asemalle ja poikien huudot: tuossa on murhaajan poika! — Silloin puristui nyrkkini lujiksi nuijiksi ja karkoitin joukon, vaan katkeruuttani en voinut karkoittaa. Se on seurannut minua usuttaen sisuani kuin rähisevä rakki: lyö, lyö, purista, muserra rikki! Ei se auta, että manaan isäni kohtaloa omaksi varoituksekseni. Aina hänen muistonsa nostaa verivihani ja sydämeni ulvoo raivosta. Sinä et aavista, et voi aavistaa nykyistä helvettiä sisälläni.
Ja kuitenkin suren, suren niin lohduttomasti sinun kohtaloasi. Mitä oli rakkautemme ennen, silloin kun et vielä ollut vaimoni? Leikkiä se oli, haaveilua. Ja leikkiä, iloista leikkiä se oli vielä silloinkin, kun omakseni tulit. Nyt vasta tiedän mitä minulle olet. Sinä olet ainoa, jonka sydän sydäntäni vastaan sykkii, ainoa ystävä, toveri, joka ei koskaan petä. Sinut olen minä pettänyt, ehkä kuoleman iskun sinulle antanut! Mitä minä välitän maailman oikeuksista tai tuomiosta. Maailma sanoo: työmies taikka renttu; mutta meidän sydämemme oikeus on rikottu. Minä olen mitannut samalla mitalla kuin muut minulle mittasivat; sinulle yksin olen väärin mitannut.