Liinasi."
H:ssä lokak. 20 p.
"Rakas Liina!
Olen nyt saanut paikan konepajassa; työhön menen vasta kahden viikon päästä. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ennemmin elämästäni, sillä se on ollut hyvin hurjaa. Paremman toivossa uskallan nyt kertoa, että asun kapakassa. Tiedäthän mitä se on. Ja minä olen jonkinlainen poliisi, ulosheittäjä. Täällä juodaan, syödään ja mässätään. Ei ole yön eikä päivän lepoa. Pois täältä pyrin, muu toistaiseksi täytyy koiran pysyä kahleissaan. Jotta et pelkäisi minun hurjistelevan, kerron sinulle miten tänne jouduin.
Olen ollut halkojen kantajana ja pinoojana, seurannut kuormia ja pyytänyt saada heittää sisään niitä ja pinota alustoihin. Hakkuu olisi ollut tuottavampaa, vaan eihän minulla ollut aseita. Toissa päivänä tarjosi eräs mies minulle kirveen ja sahan lainaksi maksua vastaan. Sain työtä ja aika olikin, sillä vatsa oli tyhjä, eikä taskussa penniäkään. Illalla hoipertelin herrasväen kyökkiin, pyysin neljää markkaa; olinhan hakannut ainakin sylen. Herra ei tahtonut antaa mitään ennenkuin kaikki oli hakattu; voisinhan jättää loput hakkaamatta. Minua harmitti niin että kirveli; piian hyvät illallisruuat ärsyttivät ruokahaluani, olin jo vähällä sanoa, että minun oli nälkä. Mutta herran ylpeä katse, joka tarkoitti pukuani, sillä työvaatteeni olin myynyt, harmitti minua ja nälän kouristaessa luikin tieheni. Aamulla aikaisin aloin paukuttaa. Ties, liekö piika arvannut tilani, vai tahtoiko muuten mielitellä; hän toi minulle suuren kupin kahvia ja aika kämpäleen pullaa. Sillä elin sen päivän ja hakkasin halkoja. Illan suussa alkoi taas kamala nälkä polttaa sisuksiani ja heikkoudesta polvet löivät loukkua. Alustassa oli orrella roikkumassa raaka lehmän reisi. Veistin siitä viipaleen, mutta minua hävetti niin sikamaisesti. Olinhan kuin koira tuon ylpeän herran alustassa, söin varastettua, raakaa lihaa. Hyi, minä syljin ja inhosin itseäni, olin surkeasti alentunut mielestäni. En voinut lähteäkään, sillä puita oli vähän jälellä ja mistä olisin rahaa saanut? Kerjäämään en olisi mennyt. Purin siis hammasta ja hakkasin ja sain rahat. Aseitten omistaja tuli jo portilla vastaani peläten häviäväni hänen omaisuutensa kera. Kerroin hänelle nälästäni.
— No, siitä taudista pääset meillä, tule pois!
— Hän asui kellarikerroksessa, missä akka pitää ruokavieraita ja hiisi tietää, mitä vieraita. Miehiä on täällä kuin puuroa ja olutpulloja myös. Täällä kyllä veikkoja ollaan. Kai arvaat tämän elämän maun. Eräs vanha seppä renttuelee täällä aina ja hänellä näyttää olevan paha silmä minuun. Hänet lienee erotettu pajasta ja minä luulen päässeeni sijaan. Täytyy varoa sitä roikaletta.
Kahden viikon päästä! Sydämeni lyö rajusti sitä ajatellessa; silloin tulet luokseni. Elä hyvässä toivossa!…
Akusi."
Kirje narisi omistajansa kädessä aavistusten leijaillessa muodottomina ja uhkaavina ahdistetussa mielessä. — Ei, vielä tänä päivänä oli kirjoitettava ja pyydettävä muuttamaan pois siitä kapakasta. Jos olisi rahaa millä matkustaa, olisi heti paikalla mennyt Helsinkiin ja tuonut Akun pois. — Vaan rahaa ei ollut, eikä paperia, eikä mustetta. Täytyi mennä levolle ja jättää kohtalonsa sattuman varaan. Seuraavana päivänä pelko tuntui aiheettomalta. Parasta olisi odottaa levollisesti pari viikkoa. Joka päivä hän odotti kirjettä, jota toiselta puolen pelkäsi, sillä niin kauan, kuin ei mitään tietoa tullut, ei mitään pahempaa ollut tapahtunut. Näin kului kappale toista viikkoa ja Liina rauhoittui uskoen aavistuksiaan turhiksi houreiksi, sillä olihan koetuksen aika nyt lopussa ja kerran, oi kerran taas onni heille hymyilisi! Ja nyt hän hoitelisi miestään ja kotiaan. Aku olisi aina hänen luonaan, tuo vahva miehekäs Aku, joka osasi olla hänelle niin hellä ja vaaliva ja aina puhutella lempein sanoin ja auttaa kotiaskareissakin, melkein käsillään kantoi heidän onnensa kesänä. Liina huumaantui omista muistelmistaan tuntien heidän tulevan yhdyselämänsä esimakua.