Eihän täällä elämä hääviä ole, vaan luilla se koirakin paraiten
elää ja ulkosalla haukkuen.
Voi'os hyvin, eläkä sure.
Akusi."
— — — 5 p. lokak.
"Rakas Aku!
En ole raaskinut kirjoittaa ennemmin; merkki maksaa ja paperikin, vaan nyt en voi olla purkamatta sinullekin huoliani, ja kaihan olet odottanutkin kirjettä.
Olen saanut kaksi latojatyttöä kamariimme asumaan. Ei heistä suurta tiedä; kaiket illat ovat milloin missäkin huvissa ja iltamassa.
Elän hyvin tarkasti, sillä tehtaassa on uhattu työtä vähentää, eikä se turhaa puhetta ole, sen kyllä vanhastaan tiedän. Monena ateriana olen jättänyt itseni puolelle vatsalle, että riittäisi pennit koko viikoksi. Paikkaan riekaleitani, etten tarvitsisi ainoata hyvääni käyttää, ja ulkosalla niin vähän kuin suinkin, jotta kengät kestäisivät. Varhain menemme levolle, sillä öljykin vie rahaa. Olen koettanut haalia käsitöitä, vaan niillä ei ansaitse suolaakaan, kun ei ole konetta minulla. Olen luullut pysyväni terveenä viimekesän hoteilla, vaan ties, mikä minun on tullut: en jaksa enää samalla lailla kuin ennen.
Entinen pelkokin on taas alkanut minua vaivata. Toisinaan olen ihan vakuutettu siitä, että joku suuri onnettomuus meitä vaanii. Se lähestyy kuin hämähäkki uhriansa ja kuristaa siihen paikkaan. — — Jestas sentään mitä kirjoitan, — vaan sinä et usko, kuinka selvästi sen tunnen. Usein hätkähdän sikeästä unestani hereille kylmässä hiessä. Se sellainen, se olematon on ihan vieressäni, vaanii ja painaa; en liikkua uskalla, en hetkeen aikaan. Ja kun sydän lopultakin alkaa tykkiä, jyskyttää se niin rajusti, että luulen sen oudon siinä vieressäni ruhjovan minut, mutta sitten se aina poistuu. Tytöt sanovat tätä veren heikkoudeksi. Tiedän sen kuitenkin olevan paljon pahempaa. Se on minun kova kohtaloni, joka vaanii ja etsiskelee.
Itkinhän minä kirjeesi saatuani. Kuinka lieneekin ollaksesi. Ei minun pitäisi valittaa, olenhan kotikaupungissa, mutta ainahan oikeastaan surenkin. En ole koskaan ennen näin surrut, vaan en ole ennen näin rakastanutkaan.