— Tuhmia he kyllä olivat, kun eivät osanneet koukutella itseään irti satimesta, vaan pelkäsivät, raukat, sielunsa lentävän avatusta uunista suoraa päätä sen sarvellisen haltuun! — nauroi Anni, mutta vaikeni äkkiä, sillä Hile seisoi nyrkki kohollaan hänen edessään.
— Ellet kitaasi tuki, niin…! —
— Lyö, — sanoi Anni murtuneella äänellä, ylpeästi silmäillen miestään, seisoessaan hänen edessään. — Sinulla on siihen oikeus ja tilaisuus. Enhän minä ole ostanut sikaa säkissä. Olethan sinä tehnyt minusta rouvan ja nyt on meillä tytärkin. Olemme kunniallinen perhe, vaan sinun takkisi kaipaa vielä harjaamista. Varo koukkuja! —
Hile katsoa muljautti pahasti vaimoonsa, vaan ei sanonut mitään.
Pikku Ainon päivät kuluivat jotakuinkin, vaan yöt…! Silloin hän usein värisi vilusta peiton siirryttyä syrjään ja akkunan hohkaessa kylmää hänen sänkynsä jalkopäässä. Silloin hän aina kauan huuteli äitiä; mutta kun ei kukaan kuullut, nousi lapsi ylös, hapuili suljettua kamarin ovea, jota ei saanut auki. Anni kuuli, kuinka Aino huuteli peloissaan hiljaisella äänellä: — Äitii, minun on tylmä, minä peltään, avaa ovi! — Anni ei useinkaan raaskinnut jättää lämmintä vuodettaan noustakseen kylmälle lattialle. — Olihan tyttö opetettava pysymään yöllä hiljaa. —
Eräänä yönä kuu paistoi suoraan hänen vuoteelleen ja jotakin kylmää liikkui hänen kasvoillaan. Aino oli hiipinyt hänen luokseen ja tuijotti suurin silmin sopertaen: — Minä peltään! — Annia kiukutti tämä tällainen yön rauhattomuus ja hän hyppäsi vuoteeltaan ja riepoitti lapsen keittiöön.
— Onpa nyt ilmeinen ihme, ellei sinulta yöllä rauhaa saa! — ja luudantyvellä hän löi pelosta ja vilusta värisevää lasta. Nukkuihan Aino siten lämmitettynä, itkusta ja tuskasta uupuneena. Lapsi oli tottumaton yöllä kylmässä makaamaan, sillä äidin huone oli aina ollut lämmin. Hän sai kuumeen eikä jaksanut aamulla nousta, vaikka kissa teki lattialla temppuja, jotta sille piti nauraa ja "äititäti", joksi Aino Annia nimitti, paistoi lättyjä.
— Onko Aino kipeä? — kysyi Hile.
— Kuumahan se tuntuu olevan kuin kekäle, — sanoi Anni levottomana katuen yöllistä suuttumustaan. — Ole sinä kotona, minä käyn tohtorilta kysymässä ja tuon lääkkeitä, — sanoi Anni, ennen lähtöään tunnustaen Ainon polttavaa otsaa. Kaunis se lapsi oli kuin Herran enkeli; oikein tuli vedet silmiin sitä katsellessa ja sydän täyttyi lempeydellä.
Anni viipyi kauan poissa. Hile astui kiivain askelin huoneensa lattialla, huitoen käsillään ja heitellen niitä kuin kellon heiluria, pyörähti väliin Ainon vuoteen viereen ja taas takaisin; mutta äkkiä hän pysähtyi lapsen sängynpäähän, sysäsi akkunan auki ja veti peiton pois lapselta, kiiluvin silmin seuraten sairaan saamattomia yrityksiä vetää peittoa takaisin.