Raitis pakkanen kietoi pienokaisen kylmään syliinsä, ahnaasti suudellen hänen hohtavia poskiaan, kuumia huuliaan, hapuilevia käsiään ja joka jäsentään, kunnes sinertävä kalpeus ja koko ruumiin täristys ilmaisivat julmurille hänen tarkoituksensa saavutetuksi. Hän sulki hitaasti akkunan ja peitti Ainon. Samassa kuului ulkoa kolinaa ja Anni tuli kotiin.
— Jestas, kuinka siellä on kylmä, — puhui Anni, kiireesti riisuen päällysnuttunsa ja asettaen lääkkeet pöydälle. Hän ei heti kylmästä tultuaan huomannut huoneen viileyttä. — Hui, ihan päälakea karmii ja otsaa pakottaa, eikä täälläkään lämmin ole. Aino, kultaseni, kuinka onkaan… lapsi, sinähän olet kylmä kuin leikattu kala ja täriset. Taivas varjelkoon, mikä sinun on? Hile, tuohan pian minun peittoni! Kas noin, kiedotaan ja viedään äititädin sänkyyn. Siellä on lämmin ja sitten saat lääkettä. — Anni kääri lapsen huolellisesti pehmeään vuoteeseensa.
Hile vilkkui sivulta lähennellen ovea, puki sukkelaan turkin ylleen ja meni ulos.
Annia hyristytti. Hän ihmetteli huoneen kylmyyttä ja koitti eteisen ovea. Olihan se lukossa ja pellit kaikkialla kiinni ja hellakin oli ihan kuuma ja kamarin uuni lämmin. Hän piteli Ainon vaatteita siivotakseen vuodetta. Vaatteet olivat jääkylmät vaikkei hän sitä äsken tuntenut kylmiin käsiinsä. Katse sattui epäilevänä akkunaan. Lumi oli pyyhkäisty pois ulkolaudalta. — Akkuna on ollut auki! — huudahti Anna ehdottomasti. — Se konna, se julmuri! Taivas armahtakoon meitä! Minä aasi kun jätin hänet yksin lapsen kanssa. — Annia pöyristytti. — Vaan mikä on syy? Ilman se ei sentään! Jos Aino nyt kuolee! —
Aino yskäsi. Se oli kuin vasaranlyönti Annin sydämelle. Sukkelasti hän juoksi lapsen luo, antoi lääkkeitä ja puhui ystävällisiä sanoja, vaan ne eivät voineet elvyttää pakkasen puremaa, hentoa ruumista. Se oli kuin kukka, jonka elonnesteet kylmyys on jäädyttänyt; se säilytti jonkun aikaa värinsä ja muotonsa ja raukesi sitten värittömänä, muodottomana multaan. Aino oli nyt kuuma uudestaan, mutta pieni ruumis nytkähteli, kädet ja jalat kangistuivat, suloiset kasvot vääntyivät.
Lapsen avuttomuus viilsi Annin sydäntä ja äkkiä hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen, peitteli ja silitteli: — Voi sinua pikkuinen enkeli, sinä tulit susien luolaan. Minäkin kurja sinua löin. Oi, hyvä Jumala, armahda minua tämä kerta. Oi, älä rankaise minua tämän lapsen kuolemalla. Hyvä Jumala, olinhan minä kova, kun en ottanut värisevää lasta syliini, en lämmittänyt vuoteessani, en hyväillyt. Oi, minä en tehnyt niin. Minä olen kurja ihminen. Rankaise minua, mutta säästä lasta, viatonta lasta, Liinan lasta! Hän on ollut hyvä, aina hyvä! —
Hiukan tyynnyttyään lähetti hän naapurin hakemaan lääkäriä.
— Lapsella on vetotauti, ennen iltaa, on hän lopussa, — sanoi lääkäri…
— Kuolee, kuolee kuitenkin, vaikka — — — Niin, eihän Anni itsekään tiennyt, miksi ei lapsi saisi kuolla. Vähitellen hänelle vasta selvisi ettei hänellä ollut varmaa toivoa, eikä niin lujaa uskoakaan, että hetkeksikään olisi voinut vakuuttaa itselleen vakaumuksella rukoilleensa. Se oli vaan hätähuuto, joka tyhjiin kaikui.
Koko hänen entinen varmuutensa oli mennyt ja nöyränä hän hoiteli kuolevaa pienokaista, lääkärin määräysten mukaan. Illalla Aino sammui, nukkui kovat tuskat kestettyään Annin syliin.