Illalla Hilekin tuli kotiin. Anni inhosi ja pelkäsi miestään ja päätti lapsen hautajaisten jälkeen heti lähteä hänen luotaan. Minne? Sitä ei tiennyt, mutta pois hänen täytyi; ilma ympärillä oli kuin rutto.
Hile vietti yönsä keittiössä ja Anni kuolleen lapsen kera kamarissa. Hän oli nyt jälleen voittanut entisen rohkeutensa ja valvoi kiihkoisella rakkaudella kuolemassa omakseen saamaansa lasta, jonka arvoa hän ei eläessä tuntenut. Annin piti niinkuin jokaisen naisen nähdä vaivaa ja tuntea tuskaa, voidakseen lapsen rakkaana vetää povelleen. Ensikerran tunkeutui epäitsekäs, jalostava rakkaus hänen sydämeensä, taivuttamaan korskean luonteen hellyyteen ja pelastamaan hänet kovuuden uhriksi joutumasta.
Kaikki oli ohitse. Anni palasi hautausmaalta pienokaista saattamasta. Hile oli tahtonut ajaa hänen kanssaan ja ottaa pienen arkun syliinsä, vaan Anni oli kieltäytynyt istumasta samaan rekeen. Hile jäi pois koko saatosta.
Anni riensi kotiin tultuaan keräämään tavaroitaan, miettien kaiken
aikaa, minkä vuoksi Hile sen oli tehnyt, kun hän pöydällä huomasi
Ainon henkivakuutuspaperit, joita hänen miehensä oli pidellyt.
Silloin hänelle selvisi juonen kamaluus.
— Sen olisi siis pitänyt tapahtua tavalla taikka toisella, — myönsi hän nyt itselleen yhä jouduttaen tavaroitaan kasaan.
— Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten noita hynttyitäsi keräilet? —
— Minä en voi olla täällä kauempaa, menen ennen vaikka minne! —
— Minäpä tuotan sinut poliisilla takaisin. —
— Sinäkö minut poliisilla? Sinä, joka pakkasella murhasit lapsen! Julkeatko sinä puhua minulle poliisista? — Annin silmät säkenöivät suuttumuksesta ja ääni värähteli inhosta hänen komean vartalonsa ojentuessa suoraksi ja ylpeäksi. Hile väänteli itseään tuijottaen lattiaan kasvot harmaina ja roteva vartalo kokoon luuhistuneena.
— Sinä, sinä — — — — julkeasti valehtelet. Näes, — — — kun sinä, kun tulit — — — Ei, vaan kun sinä itse illalla, silloin yöllä, muistatkos, löit sitä! Niin, sinäpä juuri löit. Jos sen kuka tappoi, niin sinä se tapoit! Kas kuinka onkin huono muisti, kun on oma synti… Vai minä tapoin? Sinä, sinä häntä löit, en minä! — Hile reuhtoi ja osoitti Annia sormellaan.