— Minä olin kova, en hoitanut hyvin, en pidellyt kuin lasta pidellään, vaan minä en tehnyt sitä tahallani, en tiennyt paremmin tehdä. Jospa Jumala minulle sen anteeksi antaisi! Ja niin totta kun sitä sielulleni toivon, täytyy minun erota sinusta. Ainakin menen luotasi pois siksi kunnes itse tunnustat rikoksesi ja otat rangaistuksen kärsiäksesi. Minä en voi toteennäyttää tekoasi. Minä, minä en voi muuta — — minua kammottaa sinun läheisyytesi. Kuinka sinä voit turvattoman sairaan lapsen lopettaa? Sinä olet peto! —
Hile hiipi masentuneena pöytänsä luo, pisteli papereita taskuihinsa, vilkkuen Anniin sivulta.
— Pidä hyvänäsi mitä täällä on; minä en tule takaisin; tee nyt mitä tahdot! — sanoi Hile ja lähti pois.
* * * * *
Liinan päivät eivät vielä olleet lopussa. Hänen elonliekkinsä lepotti kuin kynttilä tuulen hengessä. Nuoruus kohotti verevän käden kynttilän suojaksi. Heikkous talttui unen ja levon virkistellessä liiaksi kulutettuja voimia. Helmikuun auringon akkunasta vilkkuessa hän nousi istumaan, kysyen ensimmäiseksi Ainon vointia. Hän oli kyllä kuullut Ainon joutuneen Annin luo ja ihmetteli, miksi ei Anni itse tullut häntä tapaamaan. — Ehkä vielä vihasi Akun vuoksi, vaan miksi hän oli tahtonut Ainon? — Liina ei tajunnut Annin vaikeasti taipuvaa luonnetta ja hyljätyn rakkauden katkeruutta. Hän, joka oli aina rakkauden varjossa elänyt, kärsinyt ja nauttinut. Nyt hän kuitenkin hämärästi aavisti Annin mielialan ja odotteli häntä luokseen.
Tytöt toivat kirjekortin jo ovella huutaen:
— Nyt Liina älä vaan ilosta ratkea! Taitaahan sekin tappaa ihmisiä, mutta sinun pitää nyt elää. Tässä on, se! —
Toinen tyttö sieppasi sen kiistalla toverinsa kädestä, heilutti ilmassa ja luki:
R. L. Se on kai rakas Liina. Tulen, arvaa kuka tulee?
— Ehkä Anni. —