— Me luimme satuja yhdessä ja sitte mentiin nukkumaan, — uskalsi
Yrjö selittää. —
Mian sydän pamppaili niin että kipeätä teki, ja hän heitti vihaisia katseita Aimoon. Nyt olisi ollut hänen vuoronsa kostaa. Aimon isä oli kovin raju mies, ja jos hän kerran antaisi Aimolle vitsaa, niin… Mian oli jo vedet silmissä tätä ajatellessa ja hän käänsi kasvonsa pois Aimon rukoilevista silmäyksistä.
— Jassoo, vai satuja. Lukekaa vaan satuja, niin jää monta selkäsaunaa saamatta ja monta pahaa tekemättä. Tästä vehkeestä tulee usean selkä pehmitettäväksi, — uhkasi poliisi.
Illalla tuli Aimo keittiöön Mian paistaessa perunoita ja pisti pienen, hyvänhajuisen saippuan salavihkaa hänen kouraansa. Mia katsoi sitä ja katsoi poikaa.
— En minä sinulta huoli, aina olet niin paha! —
— Huoli nyt, huolitkos? En minä sitte koskaan sinua rotalla lyö. Ethän sinä poliisillekaan sanonut. — Aimo oli vallan onneton Mian kovuudesta, eikä itkukaan ollut kaukana. Mia huomasi sen ja piti saippuan; hiukan ylpeästi päätään keikauttaen hän sanoi:
— No, voinhan sen pitää, koska sitä niin kovasti tahdot. —
Oikeastaan hän oli kovin mielissään saippuasta.
VANHA TARINA.
Minä olen laitakaupungin lapsi, syntynyt ja kasvanut pienessä kamarissa, likaisessa ympäristössä, toruvien ja tyrkkivien ihmisten joukossa. Kadulla olen leikkinyt ja mutaisen pihan lammikossa lastulaivoja uittanut.
Minua sanottiin jo lapsena kauniiksi ja sananparsi vieläkin kertoo:
— Jumalakin kattelee, kun Aaron Lulu lullaa. —