— Jos olisikin väijymässä!
Käsi hameentaskussa veistä kopeloiden metsittynyt tyttö odotti hetken henkeään pidätellen, uskalsi lopulta astua pihaan ja tähystää. Ei mitään epäilyttävää, ja hän haki vettä ja puita ja laittoi itselleen aamiaisen. Ja sitten alkoi hameenteko.
Hän mittasi ja jakoi kankaan kahteen yhtä suureen osaan. Käänsi syrjäraidan kaulaa vasten rinnan päälle, keikisteli ja näki, että kangas ulottui puolisääriin. Harjun Miina oli ollut tarkalla päällä ja ostanut vaatetta liian vähän, mutta sitä ei Katri miettinyt. Hän oli innoissaan ja piteli vaatetta kuin ompelijat hyvin kallisarvoista silkkiä. Vaate oli kaksin kerroin ja nyt oli leikattava ulkosyrjille saumat ja kainalosauma, joka oli tuottanut niin paljon harmia. Uudet ja kankeat sakset puraisivat ahnaasti ja ihastuksen väristys puistatti tyttöä suuressa edesvastuun tunnossa, ettei pilaisi kangasta. Sauman kaaret ja mutkat piirtäytyivät ihan kuin taian kautta tuohon kankaalle. Hän ajatteli niitä vain oikein vihaisesti. Jo oli leikattu. Kyykkysillään hän hyppeli lattialla. Vanhan, paksun hameen laskokset naurattivat häntä. Ne poimuttelivat kuin vuota tuossa vaalealla kankaalla. Hän hyppäsi ylös ja sieppasi pitkät, kapeat viipaleet, jotka jäivät kainalon alta ja sitoi ne vyölleen, sovitti nauhaksi tukkaansa ja solmeili niitä ihastuneena, pyöri ja hyräili rikkaana ja onnellisena aarteistaan. Silloin avautui ovi, ja Katri jäi tilkut käsissä katselemaan sisään astuvaa miestä.
— Isäkö! — huusi hän samassa, hyppäsi ovelle ja kiskaisi miestä kädestä, päästeli metsäkarjunnahkaisen repun hänen selästään ja tarkasti eteisen hyvin tietäen, että siellä täytyi olla lusikka- ja kauhapussi. Se oli aivan tyhjä. Isällä oli siis ollut hyvä kauppaonni.
3.
Katrin isä oli mies parhaillaan, vasta neljänkymmenen paikkeilla, mutta hänen hintelä vartalonsa ja melkein naisellinen ja arkaileva olentonsa teki hänet niin vähäpätöiseksi täällä korven keskellä, missä ruumiillinen voima on se ainoa mahtikeino, millä köyhä mies voi saada herruutensa tunnustetuksi.
Katri irroitti repun hihnat ja otti hänen kädestään nahkaisen pussin, missä isä säilytti viuluaan, ja laski sen varovaisesti pöydälle. Hän hoiteli nyt miestä kuin kilttiä lasta jaellen hänelle äidillistä hellyyttään yhtä innokkaasti kuin oli juuri pukuaan leikannut ja suunnitellut.
Leikatut kappaleet viruivat hujan hajan lattialla, ja Katri harppaili niiden ylitse ja puuhaili laitellen isälle ruokaa ja kysellen, kuinka kaukana ja missä kaikissa kylissä isä oli soittanut ja mitä syönyt ja miten ihmiset oli olleet puetut ja kuinka paljon hän oli rahaa saanut, ja olivatko morsiamet olleet kauniita ja rikkaita. Isä ennätti vain nyökkäillä ja syödessänsä myhäillä: — mitäs vielä? tyttären kiihkoisille olettamuksille.
Jälleennäkemisen huumaus oli pian ohitse, ja Katri antautui työhönsä entistä kiivaammin. Hän harsi ompeleet kasaan. Neula ei oikein totellut haparoivia sormia, se teki merkillisiä harakanvarpaita ohuelle kankaalle. Valmista, pian valmista! — se oli neulojan kiihkoinen tahto, — nähdä, miten se istuu, isä oli nyt heti tuomarina, — isä oli nähnyt kauniita pukuja, isä ymmärsi ihan varmasti.
— Mistäs sinä nyt olet kangasta saanut? — kysyi soittaja hymyillen ja katsellen Katrin puuhaa.