— Kuulkaas tuota, oikeinhan se keksii kuin olisi hyvinkin viisas.
— Minä en keksi, se on totta, — huusi Katri.
— Sinäkö tekisit hameen, rääsy-Maija, mikset sitten korjaa tuota vanhaa reppanaasi, kun roikkuu ylläsi kuin mikäkin variksenpeläte!
Sanat olivat kaikki haavoittavia Katrille.
— Te olette kaikki hylkyjä, häijyjä käärmeitä! — huusi hän polkien paljasta jalkaansa pehmeään sarkaan.
Kaivolan nuori isäntä lähestyi aitaa. Samassa Katri kavahti pystyyn ja juoksi metsää kohti taakseen katsomatta.
Kaivola oli usein pelotellut Katria ja kutsui häntä leikillä pikku morsiamekseen tavoittaen kiinni, milloin sattui läheisyyteen.
Piilopaikkaansa tultuaan hän heittäytyi maahan uupuneena ja itki. Ei kangaskaan enää lohduttanut. Kesken suruaan hän nukahti.
Aurinko oli jo alhaalla, kun hän heräsi. Kaikki ikävyydet palasivat samalla mieleen. Silloin hän turvautui vanhaan keinoonsa, löi kaikkia ikäviä ajatuksia, iski, kun joku nosti päätään: Tulkooskin, hän ei huoli mistään eikä kestään. Hän elää Juonalassaan ja neuloo hameen! Koppa kädessä ja mytty kainalossa hän astui taas kotia kohti ja tuli korkealle harjulle, josta oli vielä kappale matkaa kotiin, kun hän äkkiä näki Kaivolan isännän rinteellä, aivan lähellä. Tyttö parkaisi, jätti eväskoppansa ja juoksi pysähtymättä kotiin saakka. Siellä hän sulki oven ja rauhoittui vasta vähitellen. Sen hän tiesi, ettei Kaivola koskaan tulisi hänen kotiinsa. Miksi ei, sitä ei hän tutkistellut.
Kun hän aamulla heräsi ja avasi oven, oli eväskoppa kiviportaalla.
Hän säikähti ensin ja uskalsi tuskin tarttua sankaan.