— Kun ne on niin kauniit, — ihmetteli Katri ja katseli sierettyneitä jalkojaan. — Ei ne taida mahtua. — Kyyneleet nousivat silmiin.
No, vissisti ne mahtuu, olihan minulla mitta, — sanoi isä.
— Mikä mitta? — epäili Katri.
Otin nukkuessasi sinä aamuna kun läksin. Katri nauroi, otti sukat pöydältä, mittaili ja veti varovasti jalkaan ja sitten kengän.
Se mahtuu, sopiihan se, ja se on niin korea. Laitahan toinenkin sukka ja kenkä.
— En minä raaski.
— Ole nyt tossa sitten kuin mikä ontuva hamppuvarpunen. Pääskynen sinun pitää olla ja leivo ja satakieli. Pane jalkaasi, niin minä soitan.
Hän paljasti viulun nahkasäkistä ja istui penkille nappaillen ja kosketellen.
— Kun ostin nuo kengät, niin silloin aattelin uutta polkkaa,
sellaista polkkaa, etten sitä ole keltään kuullut. Ja nyt sen soitan.
Pane se toinen solki kiinni. Annas nyt kun katson, käänny tänne päin.
Osaatko sinä tanssia polkkaa?
— Osaan, soittakaa vaan isä, en minä ilman! — Niin, nythän Juonalan pelimanni soittaa oman polkan omalle tyttärelleen, — puheli hän herttaisesti hymyillen viulu leuan alla.