Jalka polki ensin tahtia ja kiikkui tuudittaen viulua, mutta jouhi ei vielä koskettanut kieliä. Soittajan vaalea tukka heilahteli ja kasvojen iloinen loiste sai Katrin hymyilemään. Koko tupa hymyili ja auringon luoma valo lattialla hypähteli. Soittaja polki yhä tahtia ja hyräili. Katri ensin pyörähteli lattialla, mutta kun viulu helähti, pysähtyi hän ja jäi paikalleen kuuntelemaan ja katselemaan isää, ja niin hän kuuli sävelen ja näki, kuinka se eli.
Se soi, katkesi ja laulahti kuin linnun helähyttämä huudahdus, katkesi ja alkoi uudestaan varmempana, jatkui ja kasvoi kuin lintu olisi herännyt näkemään avaruuden ja ihanuuden ympärillään, huudahtanut ja riemastuneena levittänyt siipensä, ottanut suunnan ja katsonut ylös taivaan sinilakeen ja sitten laulanut suuresta onnestaan siivet levällään ja rinta tulvillaan säveleitä, kohonnut, poimutellut lakeuden yli, hypähdellyt mutkissa ja aalloissa, syössyt kulmissa edestakaisin yhä visertäen, sirkuttaen ja sitten äkkiä surulliseksi muuttuen kuin olisi katsonut alas ja ikävöinyt sinne, nähnyt siellä omat rakkaansa, oman pesän, sinne tuiskuna lentänyt, siellä hellyydestä kujertanut ja sinne nukahtanut. Soittaja laski viulun, ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.
— Isä ei ole tuota koskaan ennen soittanut, — sanoi Katri.
— Eihän sinullakaan ole koskaan ennen kenkiä ollut.
— Ilmankos minä talvella olisin kävellyt! — nauroi tyttö.
— Mitä kenkiä, tallukoita!
— Äidin vanhoja.
Soittaja hätkähti. Hän säilytti vaimonsa tavaroita kuin pyhiä esineitä.
— Niitä survottuja, navettakenkiä, — lisäsi Katri. — En minä niitä hyviä ole ottanut.
— Olihan se survonut, äitisi, ainahan se oli siinä elatuksen touhussa. En minä ole sitä koskaan osannut.