— Te osaatte soittaa.
— Osaankos minä? — huudahti soittaja nöyrällä ilolla. — Oliko se polkka kaunis?
— Oli se minun mielestäni.
— Täällä on nyt niin hiljaista ja puhdasta, — sanoi isä katsellen pihaan.
— Minun on sentään niin ikävä, ja aina kun katson pihaan, muistan sitä Naskua. Se oli niin merkillisen viisas porsas. Eikös ollut, isä? Silläkin oli ikävä. Vaikka olisin kuinka laudoilla ja seipäillä tukkinut sen aituuta tuolla navetan ja ladon välissä, ei se pysynyt, tahtoi aina tulla minun mukaani.
— Sillä lailla kun sinä sitten sen aidan laitoit!
— Enhän minä raaskinut sitä vangita. Se tanssi ja teutaroi niin hauskasti tuossa pihassa, ja minä nauroin sille ihan kuollakseni, mutta sitten meiltä loppui ruoka. Minä jaoin kyllä leivänpalat tasan ihan tarkalleen, eikä se sentään riittänyt Naskulle, vaikka se riitti minulle. Se kai tarvitsi paljon enemmän. Silloin ei ollut vielä ruohoakaan. Tiedättekös, isä?
— No…?
— Minä luulen, että se kuoli nälkään!
— Älä puhu, eihän sille mitään voinut. Kun se kerran oli kuollakseen, niin se kuoli.