Juonalan soittaja tukahutti omantunnon soimaukset ja tahtoen johtaa Katrinkin huomion toisaalle päästäkseen kiusallisista itsesyytöksistä hän otti repustaan kotelon, jossa säilytti viulunsa jouhia, veti siitä kymmenmarkkasen ja ojensi sen hymyilevänä Katrille.
— Rahaa! — huusi tyttö riemuiten ja tarttui siihen kahden käden.
— Eletään sillä vähän aikaa, — sanoi soittaja lapsellisella tyytyväisyydellä.
— Nyt tulkooskin haukkumaan kerjäläiseksi! — huusi Katri hypellen harsitussa puvussaan ja uusissa kengissään.
Maailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän muisti, että eväskopassa oli ollut joku kirjakin Harjun maisterilta. Hän kopan papereista ja löysi vanhan nahkakantisen postillan. Se oli pettymys ja vähältä piti, ettei hän heittänyt sitä suuttuneena pois, mutta kunnioitus jumalansanaa kohtaan pidätti häntä. Hän laski sen kuitenkin huolimattomasti vanhan aapisen ja raamatun päälle nurkkahyllylle.
— Mikä kirja se on? — kysyi isä.
Katri otti sen uudestaan ja avasi. Kannen sisäpuolella oli lampaankuva suu hiukan auki, niin että hampaat näkyivät, ja valokehä pään ympärillä.
Sen alla pitäisi olla sellainen värssy, että:
Irvihammas, taivaanlammas, piikkipäinen pässi!
saneli Katri harmissaan.