Hän tahtoi ensin luoda yhtenäisyyttä kuhunkin huoneeseen saadakseen eriluontoisia suojia, mutta Valto vaati kaikkialle raskaita ja kömpelöitä istuimia, vahvoja sohvia ja pöytiä. Koti sai ehdottomasti hotellin leiman.
Katri oli ostanut jo tyttönä ollessaan rouva Kaaren luona muutamia valkoisia tuoleja ja pöydän. Niihin hän nyt sai täydennyksen ja laati itselleen erikoishuoneen kotinsa äärimmäisessä kolkassa, pihan puolella.
Valto oli tuominnut sen tarpeettomaksi, mutta nuori rouva otti sen omakseen loihtien siitä itselleen turvallisen sopen. Kaikkialla muualla hän paleli ja oli levoton paeten pettymystään, joka ilkkui hänelle koleassa kodissa, Katri ei tahtonut myöntää olevansa pettynyt ja katkera liikkuessaan yksin huoneesta huoneeseen ja silmäillessään outoja esineitä, joilla ei ollut hänelle mitään muiston, ei tarpeellisuuden eikä mukavuuden arvoa. Vähitellen hän tunsi vihaavansa tätä pitkää huoneriviä valtakadun varrella, joka niin täydellisesti syrjäytti hänet antaen kaiken määräämisvallan Valtolle.
Sitä kiihkeämmin hän antautui taiteelleen ja opiskeli ahkeraan vieraita kieliä. Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka uusi kieli voi avata uuden, viehättävän ja valtavan maailman ihmiselle, joka on elänyt vain oman kielensä rajoissa, kuin lapsi suljetussa kammiossa. Hänen yksinäisyytensä täyttyi uusilla ajatuksilla, ja katkeruus häipyi ulkonaisten olojen unhotukseen.
Harjoitukset olivat teatterissa alkaneet, ja Katri tapasi jälleen
Taavi Arvon.
— Voi sinua, vanha poika, — sanoi Katri hellästi silitellen Arvon takin hihaa, — olet tainnut vanheta.
— Minä jaksan kyllä hyvin, olen ihan työvimmainen, — vastasi Arvo.
— Tahtoisin mieluimmin lähteä kiertämään maata.
— Ai jai, se on vaarallista itsenäisyyttä, — varoitti eräs vanhempi toveri.
Katri hymyili ja kuiskasi: — Minä tulisin mukaasi. Lähdetään, mennään vaikka — vaikka Lappiin!
— Mitä tukkukauppias sanoisi?