— Hänestä emme puhu, — sanoi Katri likistäen huulensa kokoon.
— Minä olen otaksunut, että sinä tahtoisit pitää salonkia, — huomautti Arvo.
— Minä, minäkö salonkia? Hui, hai, olen aivan liian itsekäs. Ja sitäpaitsi tahdon näytellä. Tahdon tuntea tuulta siipieni alla ja koetella voimiani. Ne ovat kasvaneet, tunnen sen. Voi sitä, joka minua nyt pyrkii estelemään! Silloin lähden, lähden vaikka Lappiin, mutta näytellä tahdon!
Nuoren rouvan äänessä oli puristettua voimaa ja ehdotonta päättäväisyyttä.
— Kiitos, Katri, noista sanoista. En tiedä — olen minäkin jälleen oma itseni. Sinä olet sama Katri ja varmempi kuin ennen. Nyt on elämä taas työn arvoista.
— Miksei olisi? — sanoi Katri katsellen ihmeissään Arvoa.
— Et sinä tiedä. Toisinaan tuntuu kuin ei olisi mitään arvoa elämällä.
— Arvo, lupaa minulle…
Katri vaikeni nähdessään toverinsa katseen. — Mikä sinun on? Olethan ihan kuin pyhän innostuksen vallassa.
— Niin olenkin, no mitä minun pitäisi luvata?