— Että pysyt aina uskollisena ystävänäni.
— Ei sinun sitä tarvitse pyydellä, — sanoi Arvo likistäen toverillisesti Katrin kättä. — Minä olen jotakin sinun vuoksesi.
— Ole varuillasi, — sanoi Katri. — Minä olen käynyt hyvin herkäksi viime aikoina tuollaisten sanojen suhteen.
— Niin, sinun elämäsi on ollut rikasta ja täyteläistä.
— Kuka sen tietää! Kello soi, aletaan, tule Katri palasi kotiin päivä päivältä yhä onnellisempana ja tyytyväisempänä. Näytäntökausi alkoi hyvillä enteillä huolimatta sodan jatkumisesta ja yhä synkistyvästä valtiollisesta ja aineellisesta tilasta.
Valto Laine oli uppoutunut asioihinsa. Katri ei tavannut häntä vuorokausimääriin. Hän tiesi vain, että osakekauppaa käytiin ja huimaavista summista puhuttiin, ja näki, kuinka hänen miehensä oli pelikuumeen vallassa.
Katri oli melkein kiitollinen saadessaan antautua täydellisesti teatterille.
Lumi oli jo aikoja peittänyt kadut ja rekikeli täydellinen, kun Valto
Laine huomautti Katrille:
— No, nyt on kesä lopussa ja talvielämä ovella. Minä tahtoisin näyttää kaupunkilaisille kotiani ja vaimoani.
— Vaimosi he näkevät näyttämöllä. Kotisi — niin, sitähän sinä voit näytellä. Täällä on kyllä tilaa sadalle hengelle erällään, — sanoi Katri syöden hyvällä ruokahalulla.