— Muutamat luulevat sen kuuluvan hyvin läheisesti taide-elämään.
— Senkö synnin? — pilaili Katri.
— Ainakin synnintunnon.
Hän painui yhä kiinteämmin korituoliinsa hellittämättä katsettaan Katrista, joka oli heittänyt turkkinsa tuolin selälle seisten keskellä lattiaa, viehkeä hymy hehkuvan punaisilla huulillaan. Luja, valkoinen kaula, ääriviivoineen paljaana tumman verkapuvun nurkallisesta kaulurista, uhkui nuoruuden suloutta. Toisinaan leimahtava katse pysyi varovaisesti luomien suojassa ja hipaisi pikimmiten läsnäolevia ilmaisten sisältönsä ainoastaan kasvonpiirteiden vilkkaan liikkuvaisuuden ohella. Mutta silloin ei kukaan kuolevainen voinut hellittää katsettaan siitä eloa ja mielialoja säteilevästä, aineellisen muodon saaneesta sielusta, joka kuvastui tämän nuoren naisen kasvoilla. Leveä leuka ja liian laaja suu pehmeine huulineen laimensivat naisellista suloutta, mutta herättivät sen sijaan luottamusta ja uskoa siihen, mitä hänen olemuksensa lupasi. Hän oli maisteri Harjun mielestä kasvanut viime aikoina ja samalla käynyt täyteläiseksi. Ennen liian suuret jalat ja kädet olivat sirostuneet ja ikäänkuin pienentyneet, mutta vartalo, hartiat ja lanteet tulleet voimakkaiksi ja notkeiksi kuin etelän kissapedoilla.
Maisteri Harju näki kaiken tämän yhdellä ainoalla katseella ollen samalla tietoinen holhokkinsa valtavasta voimasta. Niinkuin tavallisesti Katrin seurassa hän väliin ummisti luomensa aivan kuin levätäkseen tai jotakin peittääkseen.
Katri tajusi sen välittömästi ja kävi siitä levottomaksi.
— Sanokaa, holhooja, olenko tuottanut teille pettymystä näyttämöllä?
— Tunnetteko itse, että jossakin suhteessa on puutteita?
Katri heittäytyi tuolille, vetääntyen kokoon polvi käsien varassa.
— Tunnen kuin vajoisin mutaan, josta en pääse ylös. Niin, toisinaan, vain toisinaan, en aina. Ja silloin pysähdyn, jähmetyn. Olenko oikeassa vai väärässä?